Lisuri: Patrioottien tuotantoa. Sankarit ja antisankarit...

[Tapio Onnela]

Lisensiaatin työ: Patrioottien tuotantoa. Sankarit ja antisankarit neuvostoliittolaisen ja venäläisen identiteetin rakentajina historian oppikirjoissa 1951-1995

Laitos: Tampereen yliopisto, historiatieteen laitos
Oppiaine: Yleinen historia
Tutkinto: Filosofian lis. tutkinto
Tekijä: VÄHÄ,ELIISA
Tutkielman nimi: Patrioottien tuotantoa. Sankarit ja antisankarit neuvostoliittolaisen ja venäläisen identiteetin rakentajina historian oppikirjoissa 1951-1995

URL: http://tutkielmat.uta.fi/pdf/lisuri00044.pdf (pdf)

****
Historiallinen identiteetti ja kollektiivinen ryhmäidentiteetti ovat tämän tutkimuksen peruskäsitteitä. Neuvostoliitossa kansallinen identiteetti pyrittiin korvaamaan kollektiivisella neuvostoidentiteetillä, johon kuitenkin pätivät useat kansalliselle identiteetille ominaiset piirteet, kuten jako meihin ja muihin sekä tietoisuus yhteisestä menneisyydestä. Neuvostoliittolaisen historianopetuksen päämääränä oli luoda uusi neuvostoihminen, homo sovieticus, jonka kansallisen identiteetin piti väistyä tarpeettoman luokkaidentiteetin tieltä. Vuodesta 1934 lähtien oppikirjojen julkaiseminen oli valtion kasvatustieteellisen julkaisutalon Prosveshthsenien yksinoikeus. Neuvostoliittolaisista oppikirjoista tutkimuksen päälähteenä on käytetty Istorija SSSR, Ushtshebnik dlja srednei shkoly -kirjasarjaa, joka oli vuosina 1937 -1990 kaikkialla Neuvostoliitossa käytetty keskikoulun oppikirja. Vuosien 1991 -1995 kehitystä tutkittaessa lähteenä on käytetty sekä valtion kasvatustieteellisen julkaisutalon että yksityisten painotalojen julkaisemia oppikirjoja.
Työssä tutkitaan sankareita ja vihollisia identiteetin rakentajina neuvostoliittolaisissa ja venäläisissä historian oppikirjoissa. Tutkimuksessa on kvantitatiivisesti analysoitu oppikirjojen sisältöä, erityisesti eri historian ajanjaksojen kirjoissa saamaa huomiota. Kvantitatiivinen analyysi on toiminut perustana kvalitatiiviselle sisällönanalyysille, jonka avulla on tarkasteltu oppikirjojen sankaritarinoita, historiallisten sankarien luonteenpiirteitä ja toimintaa historiallisen identiteetin vahvistajina.

Neuvostoliitossa historiasta esiin nostettiin kolme ajanjaksoa, jotka toimivat historian oppikirjoissa sankaritarinoina ja historiallisen identiteetin vahvistajina. Ensimmäinen sankaritarina patrioottikasvatuksessa oli lokakuun vallankumous, lokakuun legenda. Neuvostoliittolaisille oppilaille lokakuun vallankumous opetettiin kommunistisen ideologian perustana, ihmiskunnan historian merkkipaaluna ja legendana, joka erotti neuvostoliittolaiset keisarillisesta venäläisyydestä ja muista maailman kansoista. Toinen tärkeä sankarillinen ajanjakso oli teollistaminen, jonka tehtävänä opetuksessa oli korostaa yksityistä työnsankaruutta ja osoittaa Neuvostoliiton talouden johtava rooli suhteessa kapitalistiseen länteen. Kolmas sankarillinen ajanjakso neuvostoliittolaisissa historian oppikirjoissa oli suuri isänmaallinen sota, joka osoitti kuinka menestyksekkäästi ja yhtenäisesti neuvostoliittolaiset pystyivät puolustamaan itseään vihollista vastaan

Historian sankarillisten ajanjaksojen yhteydessä oppikirjojen sivuilla tuotiin esiin yksittäisiä sankareita, jotka omasivat ideaali-ihmistyypin luonteenpiirteet ja toimivat identifioitumiskohteina oppilaille. Kirjojen sankarit olivat päämäärätietoisia, puoluekantaisia ja moraalisesti nuhteettomia. Nämä neuvostosankarin luonteenpiirteet säilyivät pääosin historian oppikirjojen sankarien perusluonteenpiirteinä koko tutkittavan olevan neuvostoajan, mutta esimerkiksi ulkoa tuleva todellinen tai kuviteltu uhka muuttivat sankarikuvausta. Sankareiden rinnalla myös antisankareilla oli tärkeä rooli historian oppikirjojen pyrkimyksessä vahvistaa identiteettiä. Muiden avulla oppikirjoissa kuvattiin sitä, mitä neuvostokansa ei ole ja mitä vastaan heidän tuli taistella. Näin pyrittiin vahvistamaan neuvostoliittolaisten kollektiivista identiteettiä.

Perestroika ja glasnost muuttivat oppikirjojen antamaa kuvaa sankareista ja antisankareista. Antisankaruuden kuva kirjoissa heijastaa Neuvostoliitossa ja Venäjällä 1980 -1990-lukujen taitteessa käytyä keskustelua. Gorbatshovin ajan kirjoissa antisankareiksi tulivat ne, jotka ”pilasivat” Leninin luoman mestarillisen järjestelmän. Historian vanha totuus korvattiin uudella totuudella menneisyydestä. Stalinin aikakaudelta lähtien oppikirjoissa esiintyneet antisankarit näyttäytyivät nyt aivan uudessa valossa. Olivatko he sittenkin demokraatteja, oli kysymys, joka nostettiin esille glasnostin ja perestroikan ajan oppikirjoissa.

Vuoden 1991 jälkeen koko asetelma muuttui. Oppikirjojen tehtävä uuden identiteetin rakentajana aiheutti sen, että neuvostoliittolaisuus ja Neuvostoliiton instituutiot joutuivat kirjoissa antisankarin rooliin. Julkisessa keskustelussa vahvistui Lenin-kritiikki ja käsitys Leninin ja Stalinin yhteistyöstä sekä siitä, että Stalinin toimet olivat luonteva jatkumo Leninin luomalle järjestelmälle. Venäjän federaation oppikirjoissa antisankareita kuvattiin pikemmin syyllisinä kuin vihollisin. Uusi valikoiva muisti ja historia alkoivat vahvistaa venäläistä identiteettiä monikansallisessa Venäjän federaatiossa. Traditionaalisesta venäläisestä kulttuurista, johon oppikirjat liittivät talonpoikaisyhteisön, yritteliäisyyden, patriotismin ja erityisesti ortodoksisen kirkon, tuli uusien Venäjän federaation oppikirjojen identiteetin vahvistajia. Vuoden 1991 jälkeen venäläiset irtisanoutuivat jyrkästi kommunistisen puolueen toiminnasta ja korostivat, että myös venäläiset olivat joutuneet kommunistisen puolueen kansallisuuspoliittisen doktriinin uhriksi ja heidän identiteettinsä oli kärsinyt Neuvostoliiton aikakaudella. Kirjoissa pyrittiin irrottamaan venäläisyys Neuvostoliiton traditiosta ja korostamaan, että venäläinen sankaruus ei kuollut vaan se pystyi toimimaan kommunistisen puolueen väärinkäytöksistä huolimatta.