Kuva: Internointimääräys San Franciscosta 1942. (Wikimedia Commons)
Pearl Harbour herätti japanilaisvastaisuuden
Joulukuussa 1941 tapahtuneen Pearl Harbourin hyökkäyksen jälkeen Yhdysvallat huolestui niistä maassa elävistä henkilöistä, joilla oli japanilaiset sukujuuret. Japanilaisvastaisuus lisääntyi huomattavasti myös suuren yleisön silmissä ja kaikkiin aasialaistaustaisiin ihmisiin suhtauduttiin epäilevästi ja vihamielisesti. Heidän pelättiin vakoilevan Japanille ja erityisesti länsirannikon väestön pelättiin syyllistyvän sabotaasiin, jos Japani hyökkäisi Tyyneltämereltä.
Kuva: Pearl Harbourin iskun jälkeen amerikanjapanilainen kauppias ripusti ikkunaan bannerin. Kuva on otettu ennen miehen internointia maaliskuussa 1942. (Dorothea Lange/Wikimedia Commons)
Helmikuussa 1942 presidentti Roosevelt allekirjoitti Executive Order 9066:n, jonka perusteella voitiin määritellä erilaisia sotilaallisia alueita, joilta saatiin sulkea pois tietyt tai kaikki henkilöt. Tämän avulla internointileireille lähetettiin n. 120 000 japanilaista, joista suurimmalla osalla oli Yhdysvaltain kansalaisuus. Suuri osa muistakin oli asunut Yhdysvalloissa jo vuosikymmenien ajan. Lisäksi leireille siirrettiin noin sata japanilaistaustaista lasta, jotka olivat olleet sijoitettuina orpokodeissa ja sijaisperheissä.
Kuva: Mochidan perhe odottaa siirtoa internointileireille. (Dorothea Lange/Wikimedia Commons)
Yli puolet internoiduista japanilaistaustaisista henkilöistä oli Yhdysvaltojen kansalaisia. Internointi ei kohdistunut ainoastaan japanilaisväestöön, vaan myös saksalais- ja italialaissyntyisiä eristettiin, mutta huomattavasti pienemmissä määrin. Saksalaisväestöä internoitiin n. 11 000 henkeä ja italialaisia kolmisentuhatta.
Raskaat olosuhteet, asiallinen kohtelu
Suurin osa leireistä rakennettiin Amerikan alkuperäiskansojen reservaattialueille, kauas muusta asutuksesta. Leirien olosuhteet vaihtelivat jyrkästi, mutta pääsääntöisesti asuinrakennusten laatu oli huono ja perheet asuivat todella ahtaasti. Ruokaa oli käytössä vähän ja laadultaan se oli huonoa - ruokamyrkytykset olivat yleisiä. Terveydenhuolto oli rajallista ja ilmasto aiheutti paljon ongelmia.
Leirejä vartioivat aseistetut sotilaat. Internoituja kohdeltiin kuitenkin asiallisesti, kunhan nämä noudattivat sääntöjä. Alkuvaiheessa leiriltä poistuneita oli ammuttu, mutta myöhemmin osa leireistä salli vapaampaa liikkumista myös leirin ulkopuolella. Joidenkin opiskelijoiden myös sallittiin poistua alueelta, jos he löytäisivät oppilaitoksen, joka ottaisi heidät vastaan ja saisivat rahoituksen järjestymään. Muutama tuhat opiskelijaa onnistuikin tässä.
Kuva: Lapsia vannomassa lippuvalaa leirillä. (Dorothea Lange/Wikimedia Commons)
Leirielämä oli siis ankeaa, mutta ei täysin vankilamaista. Lapsia varten oli esimerkiksi järjestetty jonkinlaisia kouluja, mutta ne olivat ahtaita, epämukavia sekä erittäin huonosti varusteltuja. Koulut myös keskittyivät lähinnä korostamaan amerikkalaista ja demokraattista ihannetta. Leireillä saatiin kuitenkin myös viettää vapaa-aikaa, kuten vaikkapa harrastaa urheilua. Etenkin pesäpallo oli suosittu harrastus ja sen ympärillä saatettiin järjestää turnauksiakin.
Leirien asukkaat päästettiin palaamaan koteihinsa tammikuusta 1944 alkaen. Melkein kaikki leirit suljettiin vuoden 1945 loppuun mennessä, viimeinen keväällä 1946. Vuonna 1988 presidentti Ronald Reagan pahoitteli tapahtunutta valtion puolesta ja selviytyneet internoidut saivat jokainen 20 000 dollarin shekin.
Selviytyjien määrä vähenee - millä tavoin muistaa tapahtunut?
New York Times kertoo artikkelissaan Amachen leirille selviytyjien ja heidän omaistensa joka vuosi tekemästä pyhiinvaellusmatkasta. Amachen leiri oli yksi pienimmistä, sinne oli sijoitettuna noin 7000 henkeä. Leirillä olleiden ikääntyessä on vaellukselle osallistujien määrä vuosi vuodelta harventunut. Tänä vuonna heitä oli mukana enää kaksi.
Amachen leiriä ei silti ole unohdettu samassa määrin kuin monia muita leirejä: läheisen koulun rehtori on vuodesta 1993 järjestänyt oppilasprojekteja alueella. Koululaiset ovat yhdessä muun muassa keränneet talteen muistitietoa internoiduilta, suorittaneet alueella kaivauksia ja rekonstruoineet leirin rakennuksia. Toiveissa on saada alueelle museo, mutta rahoituksen ongelmat ovat hidastaneet projektia.
Kuva: George Takei vuonna 2013. (Florida SuperCon/Wikimedia Commons)
Kansainvälisesti tunnetuimpia internointikokemuksistaan kertoneista lienee Star Trek -näyttelijä George Takei, jonka perhe vietti internointileireillä kolme vuotta. Takein kokemuksiin pohjautuva, kiitelty ja palkittu Allegiance-musikaali sai ensi-iltansa syyskuussa 2012 ja sitä aletaan esittää Broadwaylla lokakuussa 2015. Takei on yksi musikaalin näyttelijöistä. Democracy Now! -ohjelmassa Takei kertoi perheensä tilanteesta. Heille, kuten monelle muullekin perheelle, oli kokemus ollut traumaattinen olosuhteiden lisäksi etenkin siksi, että he olivat kokeneet täysin olevansa osa amerikkalaista yhteiskuntaa:
Vuonna 1992 avattu Japanese American National Museum on koonnut sivuilleen materiaalia myös leirejä koskien. Sivuilta löytyy esimerkiksi koskettava verkkonäyttely internointileirien lasten kirjeistä neiti Breedille. Breed toimi San Diegossa kirjastonhoitajana ja tunsi monia leireille lähetetyistä lapsista. Lasten lähtiessä hän jakoi heille kirjekuoria ja postimerkkejä, jotta nämä voisivat kirjoittaa hänelle leiriltä.My mother was born in Sacramento, California. My father was a San Franciscan. They were Northern Californians. And they met in Los Angeles, so I was born in Southern California. But there’s no north-south divide in our family. We’re Americans.
We were and are—my parents have passed now, but we were citizens of this country. We had nothing to do with the war. We simply happened to look like the people that bombed Pearl Harbor. But without charges, without trial, without due process—the fundamental pillar of our justice system—we were summarily rounded up, all Japanese Americans on the West Coast, where we were primarily resident, and sent off to 10 barb wire internment camps—prison camps, really, with sentry towers, machine guns pointed at us—in some of the most desolate places in this country: the wastelands of Wyoming, Idaho, Utah, Colorado, the blistering hot desert of Arizona, of all places, in black tarpaper barracks. And our family was sent two-thirds of the way across the country, the farthest east, in the swamps of Arkansas.
*NY Times: Revisiting a World War II Internment Camp, as Others Try to Keep Its Story From Fading (Julie Turkewitz/17.5.2015)
* NY Times: At Internment Camp, Exploring Choices of the Past (Norimitsu Onishijuly/8.7.2012)
* Wikipedia: Internment of Japanese Americans
* Wikipedia: Internment of Japanese Americans: Terminology Debate
* J. Burton, M. Farrell, F. Lord, and R. Lord: Confinement and Ethnicity: Barbed wire divider - An Overview of World War II Japanese American Relocation Sites
* Democracy Now: George Takei on Arizona’s Anti-Gay Bill, Life in a Japanese Internment Camp & Star Trek’s Mr. Sulu
* Allegiance-musikaali
* Japanese American National Museum