Emma-Liisa kirjoitti:Vaikka muuten olemme samaa mieltä, tuskin Tengströmiä ja jo sodan aikana Venäjän puolelle siirtyneitä voi nimittää lojalisteiksi, koska heidän velvollisuutensa oli olla lojaali Ruotsille. Reaalipoliitikkoja he kyllä olivat - tai oikeammin tulevat tapahtumat vahvistivat heidän ratkaisunsa oikeaksi
Olet oikeassa; jouduin tuossa hieman oikaisemaan. Mutta lojalismi oli näissä "maan rauhoittajissa" kuitenkin jo idullaan. Niinpä juuri Tengström ikään kuin palkittiin jo 1817 nimittämällä hänet tuolloin perustettuun arkkipiispan virkaan.
Mielestäni on muuten aivan perusteetonta esittää asia siinä valossa, että suomalaisella 1800-luvun eliitillä oli valittavanaan kaksi ja vain kaksi vaihtoehtoa: joko Ruotsin-mielisyys tai Venäjän-mielisyys. (Sellaisessa ajattelussa tuntuisi kuvastuvan pikemminkin monille nykyajassa eläville tyypillinen mustavalkoinen näkemys hyvästä "atlanttisesta" (laveassa mielessä) ja toisaalta siitä useinmainitusta Pahan Valtakunnasta.) Voisi ajatella, että 1800-luvun suomalainen eliitti ainakin pääosin tunsi omakseen Venäjän ajan alun vaikutusvaltaisimman suomalaisen G. M. Armfeltin 1811 pyykittämän ohjelman (jota sittemmin on ilmeisen paikkansapitämättömästi muunnettu A. I. Arwidssonin lausumaksi): "elää ja kuolla suomalaisina, ei venäläisinä eikä ruotsalaisina, sillä olla suomalainen on meille kaikkein suurin kunnia". Juuri tämän aatepohjan, ei "Venäjän-mielisyyden", varassa aloitti 1850-luvulla pitkän marssinsa fennomania, myös ja ennen muuta Yrjö Koskinen.
Varsinaisia Venäjän-mielisyydenkin edustajia suuriruhtinaskunnan huipulla saattoi harvakseltaan olla. Tässä suhteessa edustavin esimerkki oli erittäin vaikutusvaltainen ja pitkään vaikuttanut mahtimies, Lars Gabriel von Haartman. Kristiina Kalleisen tutkimuksen nimeen otettu Haartman-sitaatti onkin mitä kuvaavin: "Isänmaani onni on kuulua Venäjälle". Mutta von Haartman eroaakin Venäjän-mielisyydessään täysin fennomaaneista; hän nimenomaan näki venäjän kielessä Suomenkin tulevaisuuden, ja suomi oli hänelle "
Langue de Perkelä". Niinpä Haartman joutuikin hakauksiin Snellmanin mutta toisaalta myös svekomaanien kanssa.
Vielä esimerkki suomalaisen 1800-luvun eliitin
monarkistisesta lojalismista. J. L. Runeberg kirjoitti 1855 hyvälle ystävälleen (sit. Klinge,
Poliittinen Runeberg, 2004): "Keisari Nikolain kuolema, tämä kaikille maille ja kansoille tärkeä tapahtuma, tyrmistytti meitä syvästi ja sallii tuskin vieläkään meidän ajatella omia pieniä huoliamme. Hänen voimakas henkensä ja väkevä ruumiinsa tuntui lupaavan hänelle pitkän elinajan ja meille väkevimmän padon vieraan kansallisuuden mahtavaa elementtiä vastaan, joka omasta painovoimastaan uhkaa hyökyä meidän päällemme."