Stalin ja Suomi
Lähetetty: 16.10.16 12:35
Hesari arvosteli Rentolan kirjan, mutta kertomatta detaljeja.
http://www.hs.fi/arviot/kirja/a1476497173569Stalinilla oli kolme mahdollisuutta valloittaa Suomi, mutta lopulta hellät tunteet nousivat pintaan – ”Elätte piru ties missä”
Kimmo Rentola kertaa Stalinin viimeiset viisitoista vuotta ja arvioi, että talvisodan vastarinta teki Suomesta erikoistapauksen.
Kulttuuri 16.10.2016 2:00 Päivitetty: 16.10.2016 7:29
Unto Hämäläinen
Helsingin Sanomat
Historia Kimmo Rentola: Stalin ja Suomen kohtalo. Otava. 239 s.
Diktaattori Josif Stalin yritti elämänsä viimeisen viidentoista vuoden (1938–1953) aikana murtaa kolme kertaa Suomen selkärangan: talvisodassa 1939–1940, jatkosodan massiivisessa hyökkäyksessä kesällä 1944 ja vallankaappaushankkeessa keväällä 1948.
Jokaisessa yrityksessä Stalinilla oli niin paljon voimaa käytössään, että hän olisi voinut saada tahtonsa läpi. Hän lipoi kieltään, mutta ei haukannut.
Stalin suostui talvisodan rauhaan maaliskuussa 1940 ja hillitsi heinäkuussa 1944 puna-armeijan hyökkäystä. Keväällä 1948 hänelle riitti yya-sopimus. Vallankumous sai jäädä.
Miksi Stalin perääntyi, vieläpä kolme kertaa?
Professori Kimmo Rentola etsii vastausta suomalaisista ja venäläisistä arkistolähteistä. Hän kampasi läpi valtavan aineiston ja kirjoitti niistä terävän yhteenvedon Stalin ja Suomen kohtalo.
Rentola ei uuvuta lukijaa satojen sivujen mittaisella ylimääräisellä historian kertauskurssilla, vaan pysyy läpi kirjan uskollisena Stalinille. Professorin Stalin-kirjassa on klassikon aineksia, veikkaisin.
Stalinin jokaiseen perääntymiseen löytyi järkevät syyt, jotka Rentola esittelee perusteellisesti. Kun diktaattorin hankkeet joutuivat hankaluuksiin, joita uhkasi kasautua yhä lisää, kannatti lopettaa ja vaihtaa suuntaa.
”Stalinin poliittisen taidon olennaisinta ainesta oli kyky äkkikäänteisiin”, Rentola korostaa.
Perääntyessäänkään Stalin ei päästänyt Suomea irti käsistään. Liekanaru oli lyhyt.
”Emme halua Suomen aluetta. Suomen täytyy olla Neuvostoliitolle myötämielinen valtio”, kuten Stalin jo talvisodan loppuvaiheissa sanoi lähimmille miehilleen.
Rentola arvioi, että Suomeen kokeiltiin eri tilanteissa eri lähestymistapoja, joista vasta vuosien mittaan hahmottui jonkinlainen kokonaiskäsitys siitä, mikä toimii ja mikä ei. Kokonaiskäsitys ei tullut aivan valmiiksi.
Vielä huhtikuussa 1951 Stalin muutti yhtäkkiä Suomen politiikkaansa. Ynseys muuttui muutamassa päivässä ystävällisyydeksi, kun tilanne sitä vaati.
Mikä näiden mielenmuutosten takana oli?
Kommunisteilla oli tapana uskotella, että Stalin tunsi sydämensä sopukassa kiitollisuutta suomalaisia kohtaan, koska hän oli nuorena vallankumousmiehenä käynyt Tampereella ja saanut suojaa tsaarinvaltaa vastaan.
Olisi kuitenkin luullut, että jos Stalinilla oli helliä tunteita suomalaisia kohtaan, kiitollisuus olisi kohdistunut niihin punapakolaisiin, jotka sisällissodan jälkeen pakenevat Neuvostoliittoon ja ryhtyivät 1920-luvulla rakentamaan innolla Neuvosto-Karjalaa.
Päinvastoin – Stalinin pakolaispolitiikka oli todella karua.
”Stalinin merkittävin Suomea koskeva ratkaisu ennen sotaa oli suomalaissyntyisen väestön vainoaminen ja erityisesti suomalaisten punapakolaisten hävittäminen melkein kokonaan”, Rentola muistuttaa.
Yhden teorian mukaan Stalin kunnioitti tai ainakin sieti suomalaisia, koska talvisodassa pantiin vastaan.
Tämän teorian puolesta puhuu Suomi–Neuvostoliitto-Seuran jäämistöstä löytynyt arkistohelmi, raportti Stalinin ja ystävyysseuran johtajien tapaamisesta lokakuussa 1945.
Näin lempeästi Stalin luonnehti suomalaisia vieraitaan.
”Elätte piru ties missä. Asutte soilla ja metsissä, siitä huolimatta olette kehittäneet valtionne. Valtionne puolesta olette kamppailleet sinnikkäästi. Verratkaa Suomea vaikka Belgiaan. Belgialaiset pitävät Suomea puolimetsäläisinä, ei kulttuurikansana. Mutta Suomen kansa kehittää maataan eikä käyttäytynyt niin kuin belgialaiset käyttäytyivät sodassa. Belgialaiset luetaan Euroopassa etumaisiin kulttuurikansoihin, mutta kun sota syttyi, he antautuivat. Niinpä tuumin, että jos olisi pantu suomalaiset belgialaisten paikalle, minusta tuntuu, että he olisivat otelleet sinnikkäästi saksalaisia päälle karkaajia vastaan.”
Rentola arvioikin, että juuri talvisota teki Suomesta erikoistapauksen Stalinin silmissä. Myös sodan jälkeen suhteet perustuivat pitkälti suomalaisten talvisodassa hankkimaan kunnioitukseen.
”Keskinäisiä suhteita hoitaessa sotaa ei juuri koskaan mainittu, mutta aina muistettiin. Sodassa osoitettu sitkeys oli ystävyyden kivijalka.”