Uusi itsenäisyyden ajan kulttuurihistoria
Lähetetty: 23.11.16 11:25
SKS:n kuluvana syksynä julkaisemasta, Marjo Kaartisen, Hannu Salmen ja Marja Tuomisen toimittamasta teoksesta Maamme. Itsenäisen Suomen kulttuurihistoria ilmestyi 22.11.2016 Turun Sanomissa minulle tuntemattoman Kari Salmisen kirjoittama arvostelu. Arvostelussa kiinnitti huomiota sen poikkeuksellinen sävy: Salmisen mukaan tämän jo Tieto-Finlandia-ehdokkaaksikin yltäneen teoksen "poliittis-ideologinen asema naulataan paikalleen heti ensimmäisessä Hanne Koiviston artikkelissa, joka käsittelee vuoden 1918 sisällissotaa".
Itse en ole mainittua teosta vielä lukenut paljon muun uutuuskirjallisuuden paineessa lukenut; lainassa se minulla tosin on (ja palautuspäiväkin lähenee jo uhkaavasti!). Arvostelun mielessäni herättämän kiinnostuksen vuoksi kävin kuitenkin eilen illalla kirjasta läpi nimenomaan Salmisen maalitauluksi joutuneen Hanne Koiviston kirjoittamat osuudet. Minulle yhtä lailla tuntematon FL Koivisto on tietääkseni kulttuurihistorian oppiaineen lehtori avoimessa yliopistossa.
Heti aluksi Salminen osoittaa ärtymyksensä siitä, että vuoden 1918 sisällissota ylipäänsä on otettu kirjan lähtökohdaksi. Lukija jää hämmästyneenä ihmettelemään: miten muuten olisi voinutkaan menetellä itsenäisyyden aikaa käsiteltäessä - tulihan käyty sota lyömään leimansa Suomen henkiseen ilmastoon ja niin muodoin kulttuuriin koko sotienvälisen ajan ja pitkälti siitäkin eteenpäin.
Sitten Salminen ryhtyy ruotimaan Hanne Koiviston avausartikkelia "Nuoren valtion avohaavat":
Edellä lainaamani jatkoksi Salminen vielä kirjoittaa:
Prof. Matti Klinge on äskettäin (Palmyran raunioilla, 2016) todennut uusin sanoin vanhan totuuden: historiankirjoitus (ja yleensä ihmistieteet) pakostakin koskettavat aivan toisella tavalla "ihmisten emotionaalista minää" ja "poliittisia preferenssejä" verrattuna ns. koviin luonnontieteisiin. Tämänkertaisen tapauksen osalta oma lukukokemukseni viittaa siis selvästi siihen, että puheena oleva asiakokonaisuus (vuoden 1918 sisällissota ja sotienvälinen aika) on päinvastaisista vakuutteluista huolimatta koskettanut juuri arvostelijan, ei historiankirjoittajan preferenssejä.
Itse en ole mainittua teosta vielä lukenut paljon muun uutuuskirjallisuuden paineessa lukenut; lainassa se minulla tosin on (ja palautuspäiväkin lähenee jo uhkaavasti!). Arvostelun mielessäni herättämän kiinnostuksen vuoksi kävin kuitenkin eilen illalla kirjasta läpi nimenomaan Salmisen maalitauluksi joutuneen Hanne Koiviston kirjoittamat osuudet. Minulle yhtä lailla tuntematon FL Koivisto on tietääkseni kulttuurihistorian oppiaineen lehtori avoimessa yliopistossa.
Heti aluksi Salminen osoittaa ärtymyksensä siitä, että vuoden 1918 sisällissota ylipäänsä on otettu kirjan lähtökohdaksi. Lukija jää hämmästyneenä ihmettelemään: miten muuten olisi voinutkaan menetellä itsenäisyyden aikaa käsiteltäessä - tulihan käyty sota lyömään leimansa Suomen henkiseen ilmastoon ja niin muodoin kulttuuriin koko sotienvälisen ajan ja pitkälti siitäkin eteenpäin.
Sitten Salminen ryhtyy ruotimaan Hanne Koiviston avausartikkelia "Nuoren valtion avohaavat":
Arvostelija Salminen jättää - mahdollisesti tarkoituksella - kokonaan huomiotta sen, että Koivisto puhuu voittaneen osapuolen luomasta tulkinnasta, sodan julkisesta jälkikuvasta, joka haluttiin iskostaa ja onnistuttiinkin iskostamaan kansalaisten valtaosan (?) mieleen vuosikymmeniksi, aina Linnan romaanitrilogian aikoihin asti. Tällainen kuva konkreettisestikin visualisoitiin jo sodan jälkeisessä valkoisessa muistelma- ja syytöskirjallisuudessa vaikkapa kuvaamalla kirjan kanteen punainen, päätään ja pyrstöään kohottava lohikäärme - siis itsensä Perkeleen metafora - Suurkirkon taustaa vasten teoksessa Valkoisten salainen toiminta Helsingissä punaisena aikana. Sisällissodan jälkeisessä Suomessa ei todellakaan sadellut "yhtä maalailevan jyrkkää retorikkkaa myös punaiselta lohkolta vastapuolelle - mahtoiko ainakaan alkuaikoina sadella oikein yhtään mitään? Sitä paitsi Hanne Koivisto artikkelissaan nimenomaan tasapuolisuuden periaatetta noudatten korostaa:Koivisto kirjoittaa: "Sodan isänmaallisessa muistossa punaiset kuvattiin - aikakudelle ominaisella retoriikalla -maanpettureiksi ja julmiksi murhamiehiksi, kehittymättömiksi huligaaneiksi ja roskaväeksi. [Jne.]
- -
Aineisto todistaa väitteet oikeiksi. Tosin jokseenkin yhtä maalailevan jyrkkää retoriikkaa sateli myös punaiselta lohkolta vastapuolelle.
Edellisen sitaatinkin luomaa taustaa vasten tuntuu Kari Salmisen hyökkäyksen jatko entistä käsittämättömämmältä:Harvoja punaisten näkökulmasta kirjoitettuja sisällissodan historioita ovat Alex Halosen toimittama, Yhdysvalloissa julkaistu äärivasemmistolainen, häikäilemättömän propagandistinen Suomen luokkasota. Historiaa ja muistelmia (1928) sekä sosiaalidemokraattien näkemystä noudattanut matrikkeli Kärsimysten teiltä -kymmenvuotismuistoja (1928), joka toi esille sodan uhrit, paikat ja tunnetuimmat valkoiset teloittajat.
Lukija jää ymmällään miettimään,miltä pohjalta hyökkäys oikein nousee: siitäkö, että Koivisto on jo artiikkelinsa aluksi laittanut sanan "vapaussota" sitaatteihin ja puhuu "vapaussotamyytistä"? Olisiko siis itsenäisen Suomen kulttuurihistoria anno 2016 pitänyt kirjoittaa vapaussotakonseptiosta käsin? Meikäläisissä oloissa on kyllä ilmestynyt runsaasti asiaa valaisevaa tutkimusta. Vaikkapa jo 1981 Turo Mannisen väitös Vapaussota, kansalaissota, kapina, jossa osoitettiin, miten valkoinen osapuoli tietoisella lehtikirjoittelulla konstruoi koko "vapaussota"-käsitteen hyvin myöhäisessä vaiheessa, sodan keväällä 1918 jatkuessa. Tai sitten Eino Ketolan vastaavan tason tutkimus Kansalliseen kansanvaltaan. Suomen itsenäisyys, sosialidemokraatit ja Venäjän vallankumous 1917 (1987) jossa lopullisesti Tuomiojan Wiik-elämäkerran ensiosan vahvistukseksi osoitettiin Suomen vanhan työväenpuolueen itsenäisyysmiesten erittäin painava panos itsenäisyyden saavuttamisessa.Humanistisessa tutkimuksessa on melkein paradigmaattista tällainen poliittinen paatos, joka näkee muut kuin vasemmistolaiset kannat myytteinä, rituaaleinaja narratiiveina. Vasemmalla on objektiivinen totuus, joka ei ole narraatio ja joukko myyttejä.
Edellä lainaamani jatkoksi Salminen vielä kirjoittaa:
Meikäläisen on vaikea tietää arvostelija Kari Salmisen tutkimuksellisia ihanteita - arvella toki kukin itsekseen voi. Sen sijaan olen, kuten sanottu, nyt lukenut Koiviston tekstiosuudet puheenalaisesta kulttuurihistoriasta. Oman käsityskykyni mukaan ne ovat täysin normaalia, neutraalia, uusimman tutkimuksen mukaista historiankirjoitusta. Tunnen useimmat Koiviston osuuden lähdeluettelossa olevat teokset enkä voi sanoa mistään huomaavani, että hän olisi poikennut niiden antamasta kuvasta.Nyt ei ole kyse siitä, että tarvittaisiin valkoista ja oikeistolaista näkökulmaa vaan siitä, että historiankirjoituksen soisi olevan neutraalia silloinkin kun se on kriittistä. Poliittinen tunneilmaisu ja leimaaminen muuntaa teoksen historiaa hyväksi käyttäväksi agitaatioksi, eikä se ole hyväksi tuntkimuksellisille ihanteille.
Prof. Matti Klinge on äskettäin (Palmyran raunioilla, 2016) todennut uusin sanoin vanhan totuuden: historiankirjoitus (ja yleensä ihmistieteet) pakostakin koskettavat aivan toisella tavalla "ihmisten emotionaalista minää" ja "poliittisia preferenssejä" verrattuna ns. koviin luonnontieteisiin. Tämänkertaisen tapauksen osalta oma lukukokemukseni viittaa siis selvästi siihen, että puheena oleva asiakokonaisuus (vuoden 1918 sisällissota ja sotienvälinen aika) on päinvastaisista vakuutteluista huolimatta koskettanut juuri arvostelijan, ei historiankirjoittajan preferenssejä.