Historiantutkijan silmin katsottuna on tietenkin hyvä, ettei menneisyyttä, tuskallistakaan, unohdeta. Samaan aikaan on kuitenkin pakko huolestua siitä, kuinka vuoden 1918 tapahtumien kuvaukset etääntyvät yhä kauemmas siitä, mitä historiantutkimus on pystynyt niistä rekonstruoimaan. Kumpia loppujen lopuksi todellisuudessa käsittelemme - historian ilmiötä vai omaa aikaamme?
***
***Vaikka toisin yhä väitetään, kuvamme vuodesta 1918 ei ole perustunut enää vuosikymmeniin valkoiseen vapaussotamyyttiin. Hyvä niin. On pystytty löytämään uusia näkökulmia ja avaamaan monia traumoja.
Mutta aina, kun myöhempi aika elvyttää keskustelunsa piiriin historiavaiheen, se siirtää tähän omat arvostuksensa. Se pystyy monissa asioissa suurempaan tasapuolisuuteen kuin aiemmin, mutta samalla se menettää monet sellaiset vivahteet ja selittävät tekijät, joiden tärkeyttä aikalaisille ei enää ymmärretä.
Kuvaukset ja vastaukset yhtaikaa monipuolistavat ja yksipuolistuvat, ja muodostuu uusia myyttejä, jotka oletetaan totuuksiksi.
Esimerkiksi oletamme Pohjantähden perusteella, että vuoden 1918 sota oli sorrettujen torpparien nousu. Ei ollut. Siitä huolimatta Koskeloiden tarina tehoaa nyt ja tulevaisuudessa koskettavuudessaan.
Tekee todella mieli yhtyä vuoden 1918 erään keskeisimmän tutkijan, Marko Tikan näkemykseen: "Käsitys vuoden 1918 sodasta vapaussotana tai kansalaissotana ovat paitsi omana aikanaan suosittuja historiantulkintoja, myös osa oikeiston ja vasemmiston poliittista identiteettiä. Ne ovat sitä täysin turhaan, koska enempää oikeisto kuin vasemmisto eivät hyödy näistä myyteistä. Pikemminkin päinvastoin: ne ovat olleet jo pitkään lähinnä kiusallisia ja myös vahingollisia historian näkemisen ja ymmärtämisen kannalta." Kuten muutkin ovat havainneet: todellisuudessa nuo myytit olivat oman aikansa tuotteita, vapaussotatulkinta 1920-30-lukujen, Linnan tulkinta 1960-70-lukujen, ja valtaosa nykyajan suomalaisista on jo loitontunut sitoutumisesta kumpaankaan.
Vuoden 1918 käsittely on hyvin oleellista. Mutta käsitys, jonka mukaan asioista puhuttaisiin avoimesti vasta nyt ja että meidän täytyy yhä työstää historian sijasta traumaa, käsittelee nykyään jo oman aikamme angstia, ei enää vuoden 1918 tapahtumia. Tässä mielessä populaarikulttuuri kulkee osin jälkijunassa, myyttien luojina ja vahvistajina.
Vesa Vares: Pitääkö trauman olla ikuinen? (Turun Sanomat, 13.3.2018)