Tiedonjulkistamisen valtionpalkintoja historia-alalle

[Tapio Onnela]

Tiedonjulkistamisen valtionpalkintoja historia-alalle

Eilen julkistetuista Valtion tiedonjulkistamisen valtionpalkinnoista monet liittyivät historiaan: Professori emeritus Matti Klinge sai palkinnon tiedonjulkistamisessa tehdystä monipuolisesta elämäntyöstä. Ylen Elävän arkiston tekijätiimi palkittiin Ylen Elävä arkisto palvelusta, Filosofian tohtori, kansatieteilijä Sirkka-Liisa Ranta palkittiin teoksesta Hellettä, heinäpoutaa – heinänteon kulttuurihistoriaa ja toimittaja Torsten Ekman teoksesta Suomen Kaarti 1812 – 1905.

Tässä neuvottelukunnan julkaisemat tarkemmat perustelut näiden palkittujen osalta.

Emeritusprofessori Matti Klinge

Emeritusprofessori Matti Klinge (s. 1936) on tehnyt pitkän ja poikkeuksellisen ansiokkaan uran akateemisena tutkijana, yliopistollisena opettajana, kulttuurivaikuttajana, sanomalehtikirjoittajana, esitelmöitsijänä ja kirjailijana. Ennen eläkkeelle siirtymistään vuonna 2001 hän ehti vaikuttaa yhteiskunnallisessa toiminnassa yli viiden vuosikymmen ajan. Tämän jälkeenkin hän on kirjoittanut ja luennoinut niin kotimaassa kuin muualla Euroopassa sekä julkaissut useita kirjoja.
Jo väitöskirja Kansalaismielen synty (1967) nosti esiin teemoja ja aiheita, joiden syventämiseen Klingen myöhemmät tutkimukset, opetus ja julkinen esiintyminen perustuvat. Niitä ovat muuan muassa yliopiston poliittinen merkitys ja asema suomalaisen yhteiskunnan keskiössä, sivistyksen keskeisyys ja sivistyneistön rooli kansalaisyhteiskunnan muodostumisessa, Helsingin asema ja merkitys Suomessa. Muissa teoksissaan Klinge on tuonut julkiseen keskusteluun tulkintoja eurooppalaisesta kulttuurista, pohjoismaisuudesta, suomalaisuuden poliittisesta ja sosiaalisesta muotoutumisesta, kansallisten symbolien ja tunnusten, maisemaihanteen, esteettisten arvojen, suurmieskultin muodostumisesta, suomalaisen ja eurooppalaisen historian käännekohdista. Hänen kirjansa ovat poikkeuksetta herättäneet paljon keskustelua myös Ruotsissa ja muissa pohjoismaissa. Itämeren alueen historia, vuorovaikutus ja Venäjän kehitys ovat olleet Klingen kiinnostuksen tärkeä kohde. Hän on mielipidevaikuttaja, joka ei kaihda provosoiviakaan keskustelunavauksia.

Kielitaitoinen Klinge teki elämäntyönsä Helsingin yliopiston historian professorina (ruots). Hän toteutti opettajana sitä viestiä, josta hän itse luennoi: akateemista oppia nauttineen henkilön tulee vaikuttaa kansalaisena, tiedonvälittäjänä ja -tulkitsijana oman yhteisönsä yhteiskunnalliseen keskusteluun. Hän on auliisti jakanut tietojaan ja osaamistaan sekä kollegoille että oman ammattipiirin ulkopuoleiselle kuulijakunnalle niin Suomessa kuin muualla Euroopassa. Klinge on nykyajan kansanvalistaja, joka on kotonaan myös televisiossa ja radiossa.

Monia Klingen teoksia on käännetty useille kielille. Hänen teoksiaan, seitsemälletoista kielelle käännetty Katsaus Suomen historiaan, sekä kirjoja Suomi Euroopassa ja Helsinki – Itämeren tytär on käytetty vuosien ajan, päivitettyinä, sekä kotimaassa että ulkomailla Suomen kuvan hahmottamiseen. Viime vuosina Klinge on ollut Suomen kansallisbiografia -suurhankkeen toimituskunnan päätoimittajana. Viimeisin teos, Iisalmen ruhtinaskunta (2006), tuo tuoreita avauksia modernisaatioprosessiin. Klingen teokset ovat saaneet tunnustuksia ja palkintoja Suomessa ja ulkomailla.

Opetus- ja tutkimustyönsä ohella Klinge on toiminut monissa yhteiskunnallisissa luottamustoimissa. Klinge tunnetaan näkyvän kulttuurikeskustelijana. Hänen journalistinen osaamisensa on perua aktiivisesta kirjoittelusta ylioppilaiden kulttuurijulkaisuihin. Hän kirjoittaa edelleen ahkerasti sanomalehtiin. Eläkkeelle jäätyään hän on julkaissut päiväkirjasarjaa, joka on saavuttanut suuren suosion. Vuosina 1982 ja 1988 Klinge toimi Tasavallan presidentin valitsijamiehenä. Hän toimii myös Suomen Tiedeseuran puheenjohtajana.

Vastaava toimittaja Reijo Perälä, tuottaja-toimittaja Seija Aunila, tuottaja-toimittaja Rita Landström, toimittaja Jukka Lindfors, toimittaja Paavo Rytsä, arkistotoimittaja Seija De Rybel, toimittaja Charlotta Hedman ja julkaisujärjestelmän kehittäjä Hannu Sola Yleisradion Internetpalvelusta Elävä Arkisto

Yleisradion Elävä arkisto on kansakunnan audiovisuaalinen muisti, joka tarjoaa tv-ohjelmia, arkistofilmejä, valokuvia ja radio-ohjelmia internetissä avoimesti ja maksuttomasti. Suuret uutistapahtumat, nostalgiset ajankuvat, urheilun tähtihetket, ihmisten elämä eri vuosikymmeniltä ovat kansalaisten saatavilla ajasta ja paikasta riippumatta.

Syksyllä 2006 avatussa palvelussa on tällä hetkellä yli 200 tuntia tv-ohjelmia ja vanhoja filmejä sekä noin 600 tuntia radio-ohjelmia.
Mukana on myös ruotsinkelinen Arkivet-sivusto sekä Radion sinfoniaorkesterin sivut. Tarjolla on myös ympäri vuorokauden toimiva Elävän arkiston nettiradio, joka lähettää ohjelmia Pekka Tiilikaisen sota-ajan rintamaselostuksista tähän päivään. Elävän arkiston vanhimmat filmit ovat vuodelta 1906 eli peräti sadan vuoden takaa. Sisältöä täydennetään jatkuvasti.

Palvelun erityinen ansio ovat ohjelmia taustoittavat artikkelit, jotka kytkevät aineiston historiallisiin yhteyksiinsä ja valottavat ohjelmien taustoja asiantuntevasti. Palvelu hyödyntää uuden viestintäteknologian mahdollisuuksia monipuolisesti ja käyttäjiä aktivoiden. Interaktiivinen sivusto kutsuu käyttäjänsä täydentämään ja kommentoimaan artikkeleita sekä esittämään omia toiveitaan arkistoon sisällytettäväksi materiaaliksi.

Elävä arkisto on journalistisella ammattitaidolla tehty, sivistävä ja myös viihdyttävä aineistolähde kaikille kansalaisille. Se tarjoaa monenlaisia opetuskäytön ja havainnollistamisen mahdollisuuksia vaikkapa kasvatuksen ja viestinnän ammattilaisille.

Toimittaja Torsten Ekman Suomen Kaarti 1812 – 1905 (Schildts; ruots. Finska gardet 1812 - 1905)

Suomen Kaartin vaiheet ovat eläneet yli sadan vuoden ajan joukko-osaston lakkauttamisen jälkeen sekä suomalaisessa kansanperinteessä että historiankirjoituksessa. Valtiotieteiden maisteri Torsten Ekman on kuitenkin onnistunut löytämään Venäjän keisaria palvelleen suomalaisen eliittijoukko-osaston vaiheisiin uuden näkökulman ja kirjoitusotteen. Hän tarkastelee Kaartin vaiheita osittain sukulaisensa vääpeli Viktor Ekmanin kautta. Torsten Ekman nivoo kokeneen journalistin varmalla otteella yksilöllisen näkökulman Venäjän imperiumin ja Suomen autonomisen suuriruhtinaanmaan viimeisten yhteisten vuosikymmenten dramaattiseen tapahtumahistoriaan.

Ekmanin sekä ruotsiksi että suomeksi julkaistu teos tarjoaa hienon, pelkkää sotilashistoriaa paljon laajemman ajankuvan Venäjän keisarikuntaan kuuluneesta Suomesta. Armeijalla oli Venäjän laajassa imperiumissa erityinen asema. Sen tehtävänä oli sitoa väestöltään ja kulttuureiltaan hyvin erilaiset alueet yhtenäiseksi kokonaisuudeksi ja turvata yhteiskunnan ja hallinnon toimivuus.

Suomen Kaartin – tai oikeammin Keisarillisen henkikaartin Suomen 3. tarkk’ampujapataljoonan – vaiheet kertovat myös siitä, millä tavoin Suomea ryhdyttiin sitomaan läheisemmin Venäjän imperiumiin ja siitä vahvasta asemasta, jonka joukko-osasto tässä tehtävässä sai. Osallistuminen Puolan kapinan kukistamiseen 1831 teki Kaartista Venäjälläkin luottojoukko-osaston, mikä luottamus murtui vasta 1900-luvun venäläistämispolitiikan vuosina ja johti Kaartin lakkauttamiseen. Sitä ennen suomalaisten soturien tie oli vienyt Krimin sodan tapahtumiin ja 1878 Bulgarian vapaustaistelussa Konstantinopolin porteille. Ekmanin teosta lukiessa huomaa hämmästyttävän samankaltaisuuden maailmanpolitiikan polttopisteisiin 1800-luvulla lähetettyjen kaartilaisten ja heidän tämän päivän kriisipesäkkeissä kansainvälisissä tehtävissä palvelevien maanmiestensä välillä.

Filosofian tohtori Sirkka-Liisa Ranta teoksesta Hellettä, heinäpoutaa – heinänteon kulttuurihistoriaa (SKS)

Heinänteon kulttuurihistoriaa on havainnollisesti kirjoitettua suomalaisen maatalouden ja elämänmuodon historiaa.

Kansatieteilijä Sirkka-Liisa Rannan teos yhdistää selkeän kerronnan ja yksityiskohtien rikkauden. Huolellisesti tehty pohjatyö välähtelee tekstin tietopitoisuudessa, tarkoissa viittauksissa ja ajankuvaa värittävissä tekstilainauksissa. Yhdessä huolellisesti valitun kuvituksen ja napakoiden kuvatekstien kanssa teos piirtää lukijansa mieleen kuvan heinänteosta, sortumatta kuitenkaan liialliseen nostalgiaan. Heinänteko on vaativaa työtä, jota tehtiin mielihyvällä.

Heinänteon kulttuurihistoria elää nykypäivässä vahvana. Käytämme ilmaisuissamme heinänteosta tuttuja sanontoja, perinteinen kuva kesäisestä maaseutuidyllistä on täydellinen kun kuvassa on heinäseipäitä. Heinänteko on edelleen arvostettua, arvokkaat kotieläimet, kuten hevoset, vaativat laadukasta ruokaa – kesän parhaat poutaheinät.

Kansatieteellinen teos painottuu heinänteon työkaluihin ja -käytänteisiin, mutta siinä esitellään myös elokuvien heinäkasaromantiikkaa ja kuvataiteen ja kirjallisuuden haravatyttöjä ja latomeriä. Kuvitus tekee vankasta kokonaisuudesta miellyttävästi nostalgisen.

Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta