Agricolaverkon vintti
Tom Söderman:
Holokausti - miten suuri on syyllisyytemme?
(Julkaistu Nya Argus ja HaKehila -lehdissä)
Ken on vieraillut Auschwitzin keskitysleirissä ja myöhemmin tutustunut holokaustin muistoksi Jerusalemiin perustettuun Yad Vashem, -museoon ei hevin unohda näkemäänsä. Auschwitzin kaasukammiot ja kidutusvälineet aiheuttivat juutalaiselle kansalle hirvittävää kärsimystä. Yad Vashern muistuttaa meitä siitä, että natsisaksalaisten tihutöiden uhrit olivat myös yksilöitä, jokainen heistä.
Syksyllä 2003 oli kulunut 50 vuotta siitä, kun Yad Vashern perustettiin. Meiltä asia meni ohitse jälkeäkään jättämättä - Suomella tuntuu olevan kyky etäännyttää itsensä kaikesta mikä vaikuttaa kiusalliselta - Mutta emmehän me syyllistyneet millään lailla holokaustiin? Suomi luovutti Hitlerille ainoastaan kahdeksan juutalaista pakolaista, pystytti sittemmin heille muistomerkin Helsingin Tähtitorinmäelle, ja hallitus pyysi anteeksi tapahtuneita vääryyksiä. Ennen kaikkea me emme sallineet, että ainuttakaan omista juutalaisistamme luovutettiin sodan aikana. Suomi vastusti sankarillisesti saksalaisten vaatimuksia. "Suomessa ei ole mitään juutalaiskysymystä", kuuluu Rangell sanoneen Himmlerille. Tämä saattaa olla eräs parhaista historiallisista myyteistä, mitä olemme keksineet. Meillä on vain Rangellin sana siitä, mitä hän sanoi.
Valitettavasti syyllisyytemme on suurempi kuin olemme uskoneet. Suomi luovutti natsi-Saksaan huomattavasti useampia kuin ne kahdeksan pakolaista, joista tähän asti on puhuttu. Tiedon on tuonut päivänvaloon kaksi kirjaa, toimittaja Rony Smolarin ja tutkija Elina Sanan teokset. Vasta 60 vuotta tapahtumien jälkeen paljastuvat sotahistoriamme synkimmät luvut.
On kyse sekä pakolaisten että venäläisten sotavankien karkotuksesta Suomesta Hitlerin Saksaan, yhteensä 3000:sta henkilöstä. Kumpikin kirjoittaja on päätynyt samaan lukumäärään. Vähintään muutama sata luovutetuista oli syntyperältään juutalaisia. Arkaluonteinen kysymys on se, valittiinko heidät siksi, että he olivat juutalaisia. Suurin osa kaikista luovutuksista tapahtui Suomen ja Saksan "vankeinvaihdon" puitteissa. Me saimme vastaanottaa inkeriläistä ja muuta suomalais-ugrilaista väestöä, jotka olivat joutuneet vangiksi saksalaisen armeijan edetessä itään. Ne viranomaisemme, jotka osallistuivat tähän valonarkaan toimintaan, tiesivät varmasti, että luovutukset natsi-Saksaan merkitsivät useimmissa tapauksissa kuolemantuomiota.
Rony Smolar on kirjoittanut Suomen kansalaisesta, juutalaisesta liikemiehestä ja taistelevasta humanistista, Abraham Stilleristä elämäkerran Setä Stiller Valpon ja Gestapon välissä (Tammi, 2003). Kirja on koskettava kuvaus siitä, kuinka ihminen uskaltaa yksinään nousta vastustamaan virkamiehiä, toimia pakolaisten puolestapuhujana ja lähettää lukuisia ruokapaketteja juutalaisille - mutta myös muille -sotavangeille. Niiden yhteyksien kautta, joita hänen onnistui luoda vankileireihin. Stiller sai myös tietää leirien olosuhteista sekä odottamattomista vankien siirroista. Hänen kansionsa Valtionarkistossa on pullollaan kirjeitä ja tervehdyksiä kiitollisilta sotavangeilta.
Abraham Stilleristä muodostui omanlaisensa linnoitus epäinhimillistä vankeinhoitoa ja suunniteltuja karkotuksia vastaan. Hän pelasti useita sotavankeja nälältä ja varmalta kuolemalta.
Stiller oli valmiina toimimaan, kun mainittuja kahdeksaa juutalaisvankia oltiin karkottamassa. Hän sai lokakuun 30. päivänä 1942 postissa maisemakortin, jossa luki "Yhdeksän miestä tänään Ratakadulle, toivottavasti voitte tavata meidät". Lähettäjä oli Walter Cohen, lääkäri ja maanpakolainen, joka oli sijoitettu internointileiriin Suursaareen. Stiller ymmärsi heti viestin merkityksen. Yhdeksän juutalaista pakolaista oli valtionpoliisin säilössä, poliisipäällikkö Arno Anthonin käsissä. Tämä osoittautuisi pian täysinoppineeksi naisiksi, seikka, jonka hän pitkään oli kätkenyt. Kaupungilla liikkuvien huhujen mukaan juutalaisten karkotus tapahtuisi pian.
Samana päivänä kun Stiller sai varoituksen Suursaaresta, hän seisoi Ratakadulla porttikäytävässä ja piti silmällä vastapaatä sijaitsevaa Valtionpoliisin toimistoa. Hän halusi varmistua siitä, että vangittuja ei kuljetettaisi pois yön aikana. Stiller onnistui todella huolehtimaan siitä, ettei karkotusta saatu pantua toimeen hiljaisuudessa. Aikaisemmin päivällä hän sai yhteyden presidentti Rytiin, Mannerheimiin, Fagerholmiin ja Tanneriin. Presidentti ilmoitti adjutanttinsa kautta, että asia kuului sisäministeri Toivo Horellin vastuualueeseen. Marsalkka ei myöskään halunnut puuttua asiaan. Hänen adjutanttinsa välitti tiedon, että marsalkka piti karkottamista vastenmielisenä, mutta että hänelle oli vakuutettu karkotettavien olevan vakoilijoita ja hallituksen tietävän mitä teki! Tanner ja Fagerholm, Jotka molemmat istuivat hallituksessa, olivat täysin karkotuksia vastaan. Fagerholm oli valmis eroamaan, mutta pääministeri J.W. Rangell johti häntä harhaan antamalla ymmärtää, että pakolaisia ei sittenkään karkotettaisi. Eipä ole juuri aihetta luottaa Rangellin sanoihin juutalaisia koskevissa kysymyksissä.
Horelli sai tahtonsa läpi. Maastakarkotus pantiin toimeen 6. marraskuuta 1942. Samana päivänä hallitus saattoi kertoa, että Suomen ja Saksan välistä kauppasopimusta oli jatkettu. Palveluksia ja vastapalveluksia.
Smolar osoittaa, että Suomessa ei sodan aikana esiintynyt ainoastaan antisemitismiä, vaan myös selvä uhka omaa juutalaista väestöämme kohtaan. Kun Heinrich Himmler, joka oli Hitlerin lähimpiä miehiä, vieraili Suomessa kesällä 1942, hänellä oli hallussaan lista osoitteineen käytännöllisesti katsoen kaikista juutalaissyntyisistä Suomen kansalaisista. Sen oli hänelle toimittanut sisäministeriö, siis viimekädessä Horelli ja Anthoni. Levitettiin myös huhua, että juutalaiset sotilaat kotiutettaisiin rintamalta aikaisemmin kuin muut. Se herätti levottomuutta, koska sitä pidettiin merkkinä edessä olevista suomenjuutalaisten maastakarkotuksista. Stiller tiedusteli asiaa suoraan Mannerheimin adjutantilta, kenraali Kekonilta. Lopulta viranomaiset kielsivät tietävänsä mitään koko asiasta.
Luetteloa voi jatkaa. Vieraillessaan miehitetyssä Norjassa Adolf Eichman ehdotti, että suunniteltaisiin jenkinmuotoista sabotaasia Suomeen ja syytettäisiin siitä sitten juutalaisia. Ryti-Ribbentrop -sopimuksen jälkeen kesäkuussa 1944 äärikansallinen kotimainen lehdistö sai vielä yhden aiheen lisätä juutalaiseen väestöön kohdistunutta painostusta.
Maan korkein poliisiviranomainen Arno Anthoni oli täysin saksalaisten natsien palkkalistoilla. Hän vieraili Berliinissä keväällä 1942 Reinhard Heydrichin -jota myöhemmin nimitettiin Tsekkoslovakian pyöveliksi -ja Gestapon päällikön Heinrich Miillerin kutsumana ja sai tietää Saksan uudesta juutalaispolitiikasta, joka johtaisi juutalaiskysymyksen "lopulliseen ratkaisuun". On selvitetty, että Anthonilla oli mukanaan lista Suomen juutalaisista. Hänen matkaraportistaan ilmenee hänen sopineen Gestapon kanssa, että saksalainen osapuoli ottaa vastaan "kaikki sellaiset ulkomaalaiset, jotka Suomi poliittisesti epäilyttävinä tai muissa suhteissa epäluotettavina tai rikollisuuteen taipuvaisina pitää suotavana karkottaa valtakunnasta". Aivan kuten Tanner totesi, valtionpoliisille oli miten helppoa tahansa leimata kenet tahansa.
Anthoni joutui syytteeseen sodan jälkeen, mutta hänet vapautettiin. Myöhemmin osoittautui, että tuomari oli ollut suomalais-saksalaisen seuran puheenjohtaja. Horellia vastaan ei koskaan edes nostettu syytettä, sen sijaan hänet valittiin eduskunnan varapuhemieheksi hallituksen vaihdoksen jälkeen. Arvostelukykyinen kirjoittaja Veli-Pekka Leppänen katsoi Helsingin Sanomissa (HS 20.9.2003), että oikeudenkäynti Anthonia vastaan sisälsi niin monta farssinomaista piirrettä, että olisi aihetta ottaa tapaus uudelleen esille. Sekä Anthoni että Horelli ovat kuolleet, mutta heidän syyllisyytensä sotarikoksiin olisi siten mahdollista todentaa.
Rony Smolar on kirjoittanut elämää sykkivän kunnianosoituksen Abraham Stillerille. On uskomatonta kuinka hyvin kirjailija on onnistunut keräämään muistoja ja dokumentteja aiheesta, jota on niin vaikea lähestyä. Yksittäisen ihmisen kautta peilataan kohtalokkaita vuosia Suomen sotahistoriassa. Suuri osa siitä, mitä saamme tietää Stillerin toiminnasta panee mietteliääksi. Jollei Abraham Stiller olisi kääntänyt nurin maat ja taivaat, olisi monessakin suhteessa voinut käydä huonosti. Mutta koska hän painosti, viranomaisten oli otettava huomioon ihmisoikeudet, jotka siihen asti olivat olleet tuntematon käsite.
Historiantutkija Elina Sana on tehnyt uuden uraauurtavan työn, tällä kertaa kaikista sotavangeista, jotka luovutettiin Saksalle sodan aikana. Kirjan nimi on lyhyesti ja ytimekkäästi Luovutetut. Suomen ihmisluovutukset Gestapolle (WSOY, 2003). Kohta on kulunut 25 vuotta siitä, kun hän julkaisi ensimmäisen suuren selvityksen kahdeksan juutalaisen pakolaisen kohtalosta kirjassa Kuolemanlaiva S/S Hohenhörn - otsikko viittaa kuolemanlaivaan, joka vei heidät ulos maasta matkalle kohti Auschwitzia. Vain yksi kahdeksasta selvisi hengissä keskitysleiriltä.
Elina Sana on tehnyt täysipainoisen työn, joka sisältää sekä kattavan yleiskatsauksen että aineiston, jonka yksityiskohtien runsaus on toisinaan kerrassaan yllättävä. Hetkittäin lukeminen on tuskallista. Sana tekee selväksi, että karkotuksia tehtiin kahta väylää pitkin, joista toisesta vastasi sotilasjohtomme, toisesta valtionpoliisi. Hän on löytänyt asiakirjoja, jotka osoittavat viranomaistemme sekaantuneen valonarkaan toimintaan, joka ei ole oikeusvaltion arvolle sopivaa. Vaikka armeijan ja valtionpoliisin piirissä yritettiin tuhota virallisia papereita kun maa alkoi polttaa, jäljelle jäi silti asiakirjoja, jotka ovat kyllin raskauttavia.
Keskeinen salaiseksi leimattu asiakirja vankienvaihdosta on päivätty 21.11.1941 allekirjoittajana Mannerheim (nimi kirjoitettu koneella); sama menettelytapa esikuntapäällikön, kenraaliluutnantti E. Hanellin nimen kohdalla, pelkkä konekirjoite. Dokumentin on lopulta allekirjoituksellaan vahvistanut muuan eversti S. Isakson.
Asiakirjasta käy ilmi, että saksalaiset sotilasviranomaiset olivat koonneet ensimmäisen, 2062 suomalaista tai suomensukuista vankia käsittävän erän Tallinnaan, jossa se odotti sopimuksen mukaista laivakuljetusta Suomeen. Saksalaiset olivat omasta puolestaan valmiita ottamaan vastaan saksalaisia, eestiläisiä, latvialaisia, liettualaisia, ukrainalaisia ja valkovenäläisiä vankeja. "Juutalainen" ilmestyy ensimmäisen kerran esiin kansallisuuden tunnusmerkkinä suomalaisessa asiakirjassa. Ilmi ei käy kuka sopimuksen oli laatinut ja missä muodossa.
Jossain määrin Sana kiertää kysymyksen siitä, mikä oli Mannerheimin vastuu vankienvaihdosta. Tämä ei voinut olla tietämätön asiasta, mutta "hänellä oli sota johdettavanaan ja hänen tehtävänsä oli jakaa käskyjä".
Mielenkiintoinen on Sanan kysymys, joka koskee sitä, olisiko Eljas Erkko voinut pysäyttää vankeinvaihdon. Hän oli aiemmin kansanedustaja, toimi ulkoministerinä ennen talvisodan puhkeamista ja omisti suuren lehden, Helsingin Sanomat. Sana muistuttaa myös, ehkä epähienosti, että Erkko itse asiassa johti suurta osaa vankileireistä vilkkaimman vankeinvaihdon ajanjaksona syksystä 1941 kesäkuuhun 1942. Sodan jälkeen Erkkoa vastaan nostettiin syyte virkavirheestä ensin sotaoikeudessa, sitten sotaylioikeudessa ja lopulta Korkeimmassa oikeudessa, sen johdosta että hän oli antanut vankileirien vartiointia koskevia määräyksiä, jotka olivat ristiriidassa kansainvälisten sopimusten ja sotalaitoksen rikoslain kanssa. Erkko vapautettiin syytteistä. En saa mieleeni, että olisin lukenut oikeudenkäynneistä Erkon omasta lehdestä, en edes nyt huolimatta kirjan saamasta suuresta huomiosta.
Elina Sanan kirja havahdutti jopa BBC:n tekemään sen aihetta jokseenkin seikkaperäisesti käsittelevän reportaasin marraskuun lopulla. BBC:n toimesta on maailma nyt saanut tietää, että Suomi luovutti noin 3000 sotavankia natsi-Saksaan. Sana tähdensi BBC:lle, että hänen ilmoittamansa määrä - 2829 luovutettua - on minimi. Hän kertoi tietävänsä useita muita tapauksia, joiden asiakirjat olivat kadonneet. Jos joltakulta on jäänyt huomaamatta, haluan myös korostaa, että ehkä ansioitunein sotahistorioitsijamme Ohto Manninen arvioi BBC:lle Sanan tutkimustulokset sensaatiomaisiksi, sanan parhaassa merkityksessä.
Holokausti ei irrota otettaan ihmisten mielistä eikä mediasta. Uutiset holokaustista eivät vanhene. Me emme ole ymmärtäneet tätä Suomessa, vaan elämme uskossa, että kaikki on annettu anteeksi ja unohdettu. Ongelmamme on se hiljaisuuden huntu, johon niin pikaisesti verhoudumme. Juutalaisten kärsimysten ollessa kyseessä tämä alkoi jo varhain. P.O. Barck kertoo kirjassaan Reflexer (1977), että hän kommentoi Hufvudstadsbladetissa sitä, että viranomaisemme kieltäytyivät päästämästä maahan juutalaispakolaisten toista erää, joka oli saapunut Stettinistä Ariadnella elokuussa 1938. Barck muistutti artikkelissaan siitä, että Suomen tulisi pohjoismaisena demokratiana kunnioittaa turvapaikkaoikeuttaja auttaa vainottuja ihmistä välttämään kohtalo, joka heitä odotti kotimaassaan. Amos Andersson kielsi häntä jatkossa kommentoimasta "arkoja aiheita".
Monta muutakin esimerkkiä voi mainita vuosien varrelta, mutta jos vedämme hiljaisuuden verhon meidän päiviimme asti, törmäämme ulkoministeriin, joka ei halua vierailla Israelissa tai nuoreen historian professoriin, joka kiistää Elina Sanan tutkimuksen tieteellisen arvon.
Kun Tanskan ulkoministeri Poul Nyrup Rasmussen kävi muutama vuosi sitten Auschwitzissa, hän rohkeni kertoa julkisesti järkytyksestään. Rasmussenin aloitteesta Tanskan hallitus perusti Kööpenhaminaan holokaustin ja kansanmurhien tutkimuskeskuksen. Ruotsin pääministeri Göran Persson päätti vastaavan matkan jälkeen järjestää suuren kansainvälisen holokaustiseminaarin Tukholmaan. Kun Simon Wiesenthal -keskus otti yhteyttä presidentin kansliaan Sanan kirjan johdosta, presidentti ja pääministeri pyysivät professori, Heikki Ylikangasta selvittämään kysymystä. Reaktio oli laimea, mutta kovin tyypillinen yksiraiteiselle sivussa pysyttelyn perinteellemme, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa, että pidämme etäisyyttä yhteen 1900-luvun suurista kohtalonkysymyksistä.
Kuinka kauan aiomme esiintyä täysin syyttöminä holokaustiin, joka riisti hengen kuudelta miljoonalta juutalaiselta? Perustakaa edes rauhanpalkinto Abraham Stillerin muistoksi.
Tom Söderman on työskennellyt toimittajana ja diplomaattina. Hän toimi ulkoministeriön lehdistöpäällikkönä v. 1985-1988 ja Suomen suurlähettiläänä Islannissa v. 1993-1996. Artikkeli on julkaistu suomenruotsalaisessa Nya Argus -lehdessä (n:o 8/2003), ja sen on Hakehilalle suomentanut Michel Grünstein. HTML-versio Agricola -Suomen historiaverkkoa varten on tehty HaKehilan tekstistä 13.4. 2004. Julkaistu HaKehilan luvalla.
Kommentoi artikkelia Agricolan keskustelufoorumilla