Digitaalisuus

Digitalisoituminen siinä mielessä kuin sen tänään ymmärrämme on tapahtunut toisen maailmansodan jälkeisenä aikana. Digitaalisuudella tarkoitetaan tällöin informaation jakamista hyvin pieniin yksiköihin, ja näiden koodaamista numeroarvolla. Mitä tahansa informaatiota (tekstiä, ääntä kuvaa jne.) voidaan pilkkoa pieniin yksiköihin ja antaa niille numeroarvoja.

Amerikkalaisen MIT-yliopiston Media Laboratorion johtaja Nicholas Negroponte kirjoitti kymmenisen vuotta sitten kirjan "digitaalisesta tulevaisuudesta", jossa hän nosti keskeiseksi vastinpariksi fyysiset atomit ja aineettomat bitit. Hänen mukaansa olemme siirtymässä maailmaan, jossa yhä enemmän siirrymme atomien, siis tavaroiden, siirtelystä ja käsittelystä aineettomien bittien eli informaation käsittelyyn ja siirtelyyn. Tarkalleen ottaen bitit eivät ole täysin aineettomia, mutta ero fyysisiin tuotteisiin on kuitenkin olennainen: digitaaliseen muotoon tallennettu äänite siirtyy tietoverkossa maan äärestä toiseen bitteinä sekunneissa - fyysiseen äänitteen toimittaminen lentokoneella, junalla, bussilla, laivalla, autolla tai näiden yhdistelmillä kestää päivistä viikkoihin.

Bittien lähes aineettomuuden ohella niiden merkittävä ominaisuus on muunneltavuus. Kun esimerkiksi ääni on kerran tallennettu digitaalisessa muodossa, niin sitä on helppo sen jälkeen muokata eri tavoilla. Digitaalisen informaation käsittelyyn tarvitaan mikroprosessoreita, joita siis käytetään yhä useammissa laitteissa ohjausyksikköinä - näistä (usein varsin yksinkertaisista) prosessoreista sitten on johdettu nykyinen muotitermi, älykone. Meillä on älykkäitä pesukoneita, älykkäitä autoja jne. Jolla tarkoitetaan siis yksinkertaisesti sitä, että kyseisessä laitteessa on mikroprosessori joka pystyy käsittelemään digitaalista informaatiota.

Kulttuuri

Jos tarkastellaan kulttuuria laajassa mielessä kaikkena inhimillisenä toimintana, niin voimme todeta että nykyisessä niin sanotussa myöhäismodernissa maailmassa vaikuttavat modernin ideaalit täydellä voimalla: rationalisoituminen, globalisoituminen sekä usko jatkuvaan kehitykseen. Tietoyhteiskunta, jollaiseksi Suomeakin kovalla halulla ollaan muuttamassa, on yksi tapa jatkaa modernin hengessä - tietoyhteiskunta on nimenomaan bittien tuottamiseen ja käsittelyyn panostava yhteiskunta. Vaikka julkinen retoriikka vakuuttaakin tarkoituksena olevan panostaa enemmän "tietoon" tai kuten nykyään sanotaan "sisältöön", niin painotus tuntuu olevan sittenkin ja ilmeisesti vielä pitkään, nimenomaan omaan digitaalitekniikassa.

Digitaalisen kulttuurin tutkimuksen näkökulmasta meidän on aiheellista nostaa esiin monia kriittisiä kysymyksiä. Lisääkö tietoyhteiskunta tasa-arvoisuutta? Digitaalitekniikan suhteen maantieteellinen eriarvoisuus on ilmiselvää - teollisuusmaiden infrastruktuuri ja mahdollisuus hyödyntää digitekniikkaa on valovuosia kolmatta maailmaa edellä. Mutta erot infrastruktuureissa ei ole mitenkään erityisesti ominaista juuri digitaalitekniikalle - itse asiassa digitaalitekniikassa olisi potentiaalia juuri tuon infrastruktuurieron tasoittamiseksi, jos sitä vaan haluttaisiin hyödyntää.

Vahvistaako tietoyhteiskunta demokratiaa? Ei automaattisesti, mutta jälleen, digitaaliteknologia antaisi siihenkin mahdollisuuden - viime kädessä kyse on tahdosta ja poliittisista ratkaisuista. Digitaalisesta tietoverkosta on joka tapauksessa jo muodostunut merkittävä kansalaisaktiivisuuden kanava. Kääntöpuolena tältä osin on kontrollin lisääntyminen ja demokratian vahvistumisen sijaan valvontayhteiskunnan uhka: verkossa oleva ihminen on aina tarkkailtu ihminen.

Digitaalisesta kulttuurista puhuttaessa syyllistytään valitettavan usein teknologiseen determinismiin: teknoloisesta kehityksestä oletetaan automaattisesti seuraavan erilaisia asioita, hyviä tai huonoja. Tietoyhteiskunta voi edistää demokratiaa tai johtaa entistä suurempaan asiantuntijavaltaan; se voi edistää tasa-arvoa, mutta myös kasvattaa eriarvoisuutta. Digitaalisen kulttuurin tutkimuksen näkökulmasta on syytä muistuttaa ja osoittaa, että mihin tahansa suuntaan mennäänkin, suuntaa ei teknologia määrää, vaan kyse on lopulta aina poliittisista päätöksistä.

Arkipäivässämme digitalisoituminen näkyy ehkä selvimmin viestinnän eri muodoissa; medioiden kohdalla on tapahtunut sekä eriytymistä että yhdentymistä: toisaalta on syntynyt uusia kommunikaatiomuotoja kuten sähköposti, tekstiviestit ja Internetin keskustelu eli chättäilykanavat; toisaalta kaikki, niin vanhat kuin uudetkin mediat ovat kaikki menossa yhteen ja samaan tietoverkkoon: Internetin kautta voi seurata niin radiota kuin tv:täkin, tekstiviestejä voi lähettää sähköpostilla ja päinvastoin ja niin edelleen.

Digitaalisen viestinnän mahdollisuuksiin liittyy olennaisesti myös verkostoituminen. Verkostoituminen mahdollistaa asioiden hajauttamisen, jolloin jos halua riittää, marginaaliset alueet (siis kasvukeskusten ulkopuoliset alueet) voitaiin pitää yhteiskunnan toimivina osina -digitaalisen viestinnän mahdollisuudet ovat juuri siinä, että paikallisia asioita voidaan verkottaa samalla globaaleiksi.

Kulttuurituotteet

Kulttuurituotteet ovat lisääntyvässä määrin digitaalisia. Tälle alueelle kuuluvat niin digitaalinen äänitys, digitaaliset kirjapainot, digitaalinen kuvankäsittely ja tuottaminen, digitaalinen videokuvaus, sekä digitaaliset eli virtuaalimuseot. Kaikkia näitä yhdistää se, että Internet toimii niiden yhteisenä jakelukanavana. Se tarjoaa vuorovaikutteisen kanavan, jossa perinteinen yhdeltä monille -julkaisumalli saa rinnalleen erilaisia vaihtoehtoja; enää siis iso tuotantoyhtiö ei välttämättä jakele tuotettaan suurille yleisömassoille, vaan yksittäiset tekijät voivat itse levittää tuotteitaan suoraan tarkkaan rajatulle yleisölleen ja monet muutkin mallit ovat mahdollisia.

Esimerkiksi kirja-alalla on tapahtumassa siirtymä ketjusta, jossa idea muuttuu kirjailijan toimesta tekstiksi, jonka kustannusyhtiö toimittaa teokseksi, painotalo painaa kirjaksi, tukkuri toimittaa vähittäismyyjille, kirjakauppa myy asiakkaille, ja lukija kokee alkuperäiseen ideaan liittyvän elämyksen - tämä monen peräkkäisen toimijan ketju muuttuu verkoksi, jossa toimijat voivat olla vuorovaikutuksessa hyvin vaihtelevissa muodoissa. Asiakas voi vaikkapa ilmoitta kirjakaupalle haluavansa tietynlaisen koosteen useasta teoksesta ja kirja-kaupassa oleva tarvepainatuslaitteisto sylkäisee juuri halutunsisältöisen kirjan hetken kuluttua ostajalle, tai kirjakauppa voi välittää tilauksen tarvepainatukseen erikoistuneeseen digi-painoon ja ostaja saa kirjansa vaikkapa seuraavana päivänä.

Kun keksitään uusi viestintäväline, niin aluksi sitä yleensä käytetään vanhempien viestintämuotojen tavoilla, ennen kuin uudelle välineelle ominainen ilmaisutapa löytyy; kuten mediatutkija Marshall McLuhan on todennut: "uuden median sisältö on aina vanha media" Digitaalisen median osalta ollaan vielä pitkälti kierrätysvaiheessa, jossa vanhaa sisältöä siirretään digitaaliseen muotoon; niin sanottua. multimediaa tehdään yhdistelemällä vanhaa kuvaa, musiikkia ja tekstiä elokuvaa tai videota muistuttavaan muotoon.

Digitaalinen media mahdollistaa kuitenkin myös aivan uudenlaisia teostyyppejä ja lajeja, joissa käytetään hypertekstuaalisuutta, korostettua vuorovaikutteisuutta sekä verkottumista. Tämän seurauksena joko teoksen vastaanottajasta tulee entistä aktiivisempi kun hän saa monenlaisia mahdollisuuksia vaikuttaa teoksen kulkuun - tai itse teoksesta tulee entistä toimivampi ja "eläväisempi", digitaalisessa muodossa oleva kertomus voi vaikkapa jatkuvasti muuttua ajan myötä, jolloin lukemisajankohta ja -nopeus vaikuttavat siihen millaisen kertomuksen lukija lopulta kohtaa. Internetin ja mobiilin viestinnän ansiosta digitaalisia teoksia voidaan kokea paikasta riippumatta. Digitalisoitumisen myötä kulttuurin tuotteistaminen tapahtuukin aina ainakin potentiaalisesti globaaleille markkinoille.

Teosten vastaanotto muuttuu monissa tapauksissa entistä aktiivisemmaksi toiminnaksi vuorovaikutteisuuden eri muotojen kautta. Äärimmäisenä esimerkkinä on tietokonepelit, joita ei vain seurata vaan joihin itse osallistutaan aktiivisena toimijana. Monien kulttuurituotteiden kohdalla on tapahtunut voimakasta yleisöjen sirpaloituminen, teoksia tuotetaan entistä tarkemmin rajatuille kohderyhmille - digitaalinen ja verkottunut viestintä mahdollistaa, että näitä mahdollisesti hyvinkin pieniä erityisyleisöjä voidaan tavoittaa maailmanlaajuisesti - ympäri maailmaa hajaantuneet harrastajat muodostavat teoksen vastaanottajina "globaalin pienyhteisön".

Erityiset kyberkulttuurit ovat alakulttuureita jotka toimivat Internetissä, erilaisissa virtuaalitodellisuusmaailmoissa. Nämä ryhmät korostavat Internetin muodostamaa maantieteellisistä rajoista riippumatonta "rinnakkaista todellisuutta" joissa yleensä myös luodaan itselle erilaisia rooleja. Jotkut ihmiset voivat elää samanaikaisesti fyysisen maailman lisäksi useissa virtuaalimaailmoissa, hyvinkin erilaisina kyberpersoonallisuuksina. Käyttäjille itselleen kyseessä on vapaus toteuttaa minän erilaisia puolia jotka fyysisessä maailmassa eivät syystä tai toisesta ole mahdollisia - huolestuneille sivustaseuraajille taas voi näyttää että kyseessä on pahimmanlaatuinen todellisuudenpakoilu ja jonkinasteinen persoonallisuuden hajoaminen.

Analoginen kulttuuri

Lopuksi on syytä muistuttaa, että on runsaasti sellaisia kulttuurin alueita kuin vaikkapa teatteri, konsertit ja taidenäyttelyt jotka jollain tapaa olemukseltaan ovat hyvin ei-digitaalisia, ne toimivat juuri näyttelijöiden, muusikoiden ja taideteosten fyysisen läsnäolon kautta ja ehdoilla - mutta kaikki nämäkin kulttuurimuodot käyttävät yhä enemmän digitaalisia keinoja apunaan: teattereissa valojen ja äänien ohjaus toimii usein digitaalisesti, konserttisaleissa voidaan käyttää sähköinen akustiikkaa, muusikoita voidaan osittain korvata syntetisaattoreilla, taidenäyttely voidaan laittaa myös Internetiin niidenkin koettavaksi jotka eivät itse näyttelypaikalle pääse jne.

Mutta tietysti on myös tietoinen ja tarkoituksella valittua ei-digitaalisuutta: niin sanotut taitelijakirjat, käsityönä tehdyt uniikkikappaleet ovat taatusti ei-digitaalisia; monet teatteri tai -performanssiryhmät toimivat tarkoituksella hyvin pelkistetyllä tarpeistolla - Ja hyvä on, että näin on - me tarvitsemme myös kulttuurin foorumeita, jotka pitävät yllä kriittistä etäisyyttä digitaalisen kulttuurin ilmiöihin.

Raine Koskimaa
Digitaalisen kulttuurin professori, Turun yliopiston Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen laitos

Lisätietoja:
Raine Koskimaa: Sähkökirjat
Esitelmä Radio Aurorassa syksyllä 2001

Agricolan Tietosanomien pääsivulle
Lehden arkisto
Lehden toimituskunta
Kaikkien numeroiden sisällysluettelot yhtenä tiedostona