Kaupunkipuistot historiallisen kaupunkiympäristön osana

AGRICOLA

Kaupunkiympäristön historia on - ainakin Suomessa - yhä asemakaavojen, rakennusten ja katujen historiaa. Sitä vastoin vanhatkin puistot mielletään meillä luonnoksi, tai erään arkkitehdin sanoin "vihermössöksi". Näin ymmärrettynä puistot ovat hahmotonta massaa, jota voi suht' vapaasti pilkkoa tai ottaa uuteen käyttöön. Ne nähdään tällöin helposti ns. "todellisen" eli rakennetun ympäristön toisarvoisina jatkeina ja rakennushankkeiden tilareservinä. Tämän ajattelutavan mukaisesti puiston historia alkaa vasta kun siihen rakennetaan.

Kuitenkin suomalaisen kaupunkimiljöön historian tarkastelu osoittaa muuta. Ensimmäiset nykyisenlaiset julkiset kaupunkipuistot syntyivät tänne runsaat sata vuotta sitten, muutama vuosikymmen maailman ensimmäisten kunnallisten puistojen jälkeen keski-Englannin teollisuuskaupungeissa. Tätä edeltäneet julkiset istutukset olivat meillä puukaupunkien paloturvallisuuden lisääjiksi ja porvariston kävelypaikoiksi perustettuja puistokatuja tai maaseutumaisia, usein yksityisyrittäjien ylläpitämiä vapaa-ajanviettopaikkoja kaupunkien ulkopuolella.

Lyhyen historiansa aikana maamme kaupunkipuistot ovat käyneet läpi joukon kehitys- ja tyylivaiheita. Niitä ovat eri aikoina suunnitelleet erilaisten ideologioiden pohjalta puutarhurit, arkkitehdit ja puutarha- tai maisema-arkkitehdit. Niiden toteuttajina ovat olleet niin konsultit, yksin toimivat kaupunginpuutarhurit kuin byrokraattiset suunnittelukoneistotkin. Kehitys näkyy miltei jokaisessa vanhemmassa suomalaispuistossa vaihtelevan tyyli- ja toiminnallisen ajattelun tuottamana kerrostuneisuutena.

Miksi kaupunkipuistojen historiaa ei tunneta? Kiinnostus kaupunkihistoriaan lähti Suomessakin liikkeelle arkkitehtiammattikunnasta, joka vuosisadan vaihteessa etsi menneisyydestä inspiraatiota kokonaisvaltaiselle kaupunkisuunnittelulle. Tuohon aikaan kaavoituksesta vastasivat maanmittausinsinöörit, joita arkkitehdit kritisoivat syystäkin jäykkyydestä ja näkemyksen puutteesta. Toisaalta suurempiin suomalaisiin kaupunkeihin oli pestattu kaupunginpuutarhureita, alkuun vain pitämään istutukset kunnossa, mutta pikku hiljaa kaupunkien laajetessa nämä saivat yhä vaativampia suunnittelutehtäviä.

Toisaalta 1800-luvun lopulla maassamme tapahtui arkkitehtiammattikunnan professionalisoituminen, ja vuosisadan vaihteessa suomalaiset arkkitehdit omaksuivat Camillo Sitten sekä muun kansainvälisen kaupunkisuunnitteluteorian innoittamina asemakaavoituksen kiinteäksi osaksi ammatinkuvaansa (näin ei tapahtunut kaikkialla). Nuorten ja vihaisten arkkitehtien, kuten Lars Sonckin tai Bertel Jungin, käymä kiivas taistelu johti pian ensimmäisten kaupunginasemakaava-arkkitehdin toimien perustamiseen. Maanmittausinsinöörien jälkeen tulilinjalle joutuivat puutarhurit, joiden toimenkuva pyrittiin määrittelemään uudelleen kaavoitukselle alisteisena osa-alueena. Tämä tapahtuikin yleisesti ottaen kaikkialla maassa joidenkin hallinto- ja suunnittelukiistojen jälkeen.

Arkkitehdit olivat myös ensimmäisiä kaupunkisuunnittelun historioitsijoita, eivätkä he usein noteeranneet muiden ammattikuntien tuottamia ympäristöjä historiaa kirjoittaessaan. Arkkitehtien toiminta dokumentoitui selkeästi suunnittelukoneistoissa ja myös julkisuudessa, jossa nämä ottivat nykyiseen tapaan itse ahkerasti osaa keskusteluun. Tästä seurasi kirjallisuuden ja arkistoaineiston arkkitehtuuripainotteisuus, joka periytyi niiden välityksellä taidehistorioitsijoille. Muiden ryhmien suunnittelutoiminnasta tuli unohdettua historiaa ja näiden tuottamista ympäristöistä nimettömiä "vapaa-alueita". Yhä edelleen saa uusimmistakin arkkitehtuurioppaista lähes turhaan etsiä edes puistojen ja puutarhojen suunnittelijatietoja tai valmistumisvuosia, lähemmästä analyysistä puhumattakaan.

Yritän seuraavaksi valottaa, millaista historiaa Turun kaupunkipuistoihin on liittynyt. Haluan tässä muistuttaa, että olen varsinaisesti perehtynyt Helsingin enkä Turun puistojen historiaan, ja esitykseni jälkimmäisestä perustuu lähinnä eri puolilta koottuun toisen käden tietoon.

Turku on aina kulkenut suomalaisen puistosuunnittelun kärjessä. Puutarhaperinteen aloitti keskiajalla linna, ja 1600- sekä 1700-luvuilla sitä jatkoi Turun Akatemia. Eräänlaisina julkisen puiston esi-ilmiöinä voidaan täällä mainita Kupittaa ja Ruissalo, jotka Daniel Jusleniuksen kuvauksen perusteella toimivat jo 1600-luvulla kaupunkilaisten virkistyspaikkoina varsinaisen kaupunkialueen ulkopuolella, samoin kuin linnaan johtanut tie puuistutuksineen. 1700-luvun puolivälissä aloitettiin julkiset istutustyöt itse kaupungissa maaherra Lillienbergin johdolla: tuolloin mm. Suurtorille aiottiin istuttaa 36 lehmusta, tammea ja vaahteraa. Istutukset onnistuivat huonosti, mutta niitä jatkettiin 1700-luvun lopulla paremmin tuloksin.

Vuonna 1837 perustettiin maan ensimmäinen puutarhaseura, Finska Trägårdsodlings-sällskapet, jonka ensimmäinen puheenjohtaja oli itse ministerivaltiosihteeri Otto Rehbinder. Seura perusti Kupittaalle eräänlaisen julkisen mallipuutarhan, jonka suunnitteli Pietarin keisarillisen kasvitieteellisen puutarhan esimies Jacob Faldermann (tämän käsialaa oli myös Kaisaniemen kasvitieteellinen puutarha). Ammattitaitoinen puutarhuri oli hankittava Tanskasta asti, kun sellaista ei Suomesta löytynyt (kyseessä oli 22-vuotias Adolf Floor). Asian auttamiseksi samainen seura perusti vuonna 1841 maan ensimmäisen puutarhakoulun, niin ikään Kupittaalle.

Turun linnan vanhaan metsästyspuistoon ja latokartanoon, Ruissaloon, perustettiin 1820-luvulla puistoalue, joka vuonna 1845 siirtyi kaupungin omistukseen "yleiseksi käytäväksi" ("allmänna promenaden"). 1860-luvulla sinne tilattiin kansanpuistosuunnitelma ruotsalaiselta puutarha-arkkitehti Knut Forssbergilta, joka ideoi myös Turun kaupunkipuistoja.

Kaupungissa oli tartuttu jo 1840-luvulla porvareiden talkoovoimin Vartiovuoren - tai Observatoriovuoren, kuten viime vuosisadalla myös sanottiin - istutustyöhön. Helsingin Kaisaniemen puiston ja Hämeenlinnan kaupunginpuiston ohella se edustaa siten julkisten kaupunkipuistojemme vanhinta kerrostumaa, jos klassisistiseen kaupunkirakentamiseen liittyneitä formaalisia kävelypaikkoja ei oteta lukuun. Forssbergin aloitteet muodostivat yhden vaiheen Vartiovuoren kehityksessä, joka jatkui M. G. Steniuksen ja F. A. Sjöströmin puistosuunnitelmana 1870-luvulla. Mäelle on mahdollisesti laadittu suunnitelma jo vuonna 1866 maaherra C. M. Creutzin toimeksiannosta. Sen toteutusta rahoitti lahjoituksellaan hovioikeudenviskaali G. A. Åkerman, ja myöhemmin Vartiovuoren kaunistamista rahoitettiin Creutzin oman rahaston turvin. Istutustöiden rahoittaminen lahjoitusvaroin muodosti mallin usealle myöhemmälle Turun puistohankkeelle.

Vuonna 1878 Kupittaan puutarhakoulun opetus järjestettiin uudelleen, jolloin sen esimieheksi tuli Ossian Gauffin. Tämä kuului Ruotsin kautta Ranskasta tulleeseen hugenottisukuun. Hän oli saanut oppinsa Sinebrychoffin puutarhassa Helsingissä, Ullanlinnan kylpyläpuiston eli nykyisen Kaivopuiston toteuttaneen C. Helmin alaisena. Hän työskenteli myös Aurora Karamzinin Träskändan puistossa Espoossa veljensä Karl Johan Gauffinin apuna, kiersi Karamzinin lähettämänä Keski-Euroopan puutarhoissa ja palasi Träskändaan ylipuutarhuriksi veljensä jälkeen (myös M. G. Stenius oli opiskellut Karamzinin myötavaikutuksella). Turun kaupunkipuistojen kannalta merkittävää on, että Ossian Gauffin ryhtyi Kupittaalle tullessaan myös sivutoimiseksi kaupunginpuutarhuriksi.

Ossian Gauffin ei ollut maamme ensimmäinen kaupunginpuutarhuri - Viipuriin oli palkattu sellainen jo vuonna 1847. Gauffinin toimi vakinaistettiin vuonna 1888, mutta hänen veljensä Karl Johan oli toiminut Tampereella vakinaisena kaupunginpuutarhurina jo vuodesta 1874. Ossian Gauffin vaikutti kuitenkin käänteentekevästi Turun kaupunkimaisemaan sekä modernin kaupunkipuiston leviämiseen Suomeen. Hänen suunnitelmaansa perustuu pääosin mm. Vartiovuoren toteutus kansainvälisten esikuvien mukaisena maisemapuistona. Hän uudisti myös Engelin asemakaavan mukaan palon jälkeen istutetut aukiot, myöhempien muistomerkkien mukaan nimetyt Brahen- ja Porthaninpuistikot, vuosisadan vaihteen tyylin mukaisiksi "skvääreiksi" hienoine koristeistutuksineen (niiden empireasu oli ollut yksinkertaisen puurivin ympäröimä kenttä; istutukset oli alkujaan perustettu jo ennen paloa).

Gauffinin aikana alettiin myös uudistaa Kupittaan puistoa. Asiasta käytiin kiivasta sanomalehtikeskustelua, jossa vaadittiin siitä työväelle tarkoitettua kansanpuistoa ja nostettiin näin ensi kertaa esiin puisto reformipolitiikan välineenä. Puistosta purettiin työväelle turmiolliseksi katsottu ravintola ja suljettiin vanha kaivohuone. Vuonna 1893 alettiin rakentaa maan ensimmäistä - alkuun tosin yksityistä - urheilupuistoa työväen tarpeisiin Samppalinnan vuorelle, jonka puiston ravintoloineen oli jo 1860-luvulla perustanut ja sittemmin lahjoittanut kaupungille P. C. Rettig.

Gauffin jätti kaupunginpuutarhurin toimen vuonna 1898, jolloin myös Kupittaan puutarhakoulu lopetettiin. Häntä seurasi ruotsinmaalainen Mauritz Hammarberg, joka suunnitteli olennaisilta osin ainakin Samppalinnanmäen urheilupuiston toteutuksen sekä taidemuseon ympäristön Puolalanmäellä. Viimeistään tällöin esikuvina toimivat melko varmasti Tukholman 1880- ja 1890-luvuilla rakennetut "mäkipuistot"; Hammarberg oli nimittäin tullut Suomeen Ruotsista Helsingin kaupunginpuutarhuriksi päässeen Svante Olssonin mukana, joka toi mäkipuistoajatuksen mukanaan pääkaupunkiin. Hammarberg oli kierrellyt opissa myös Englannissa ja manner-Euroopassa.

Turussa istuttaminen tapahtui Hammarbergin aikanakin osaksi yksityisten lahjoitusvarojen turvin. Hammarberg palasi vuonna 1906 kotimaahansa, ei vähemmäksi kuin Tukholman kaupunginpuutarhuriksi, missä ominaisuudessa hän vaikutti merkittävästi uuden ruotsalaisen kaupunkipuistoajattelun muotoutumiseen 1900-luvun alkupuolella.

Hammarbergiä seurasi Turun kaupunginpuutarhurina Harald Söderberg, joka suunnitteli mm. Fredrik von Rettigin kaupungin puolesta kustantaman Turun linnan puiston. Söderbergin alaisuudessa laajennettiin jälleen myös Kupittaan puistoa. Söderbergin seuraajaksi tuli puolestaan vuonna 1919 J. K. Kornmann, jonka vanhemmat olivat tanskalaisia ja jonka opit olivat peräisin mm. Helsingin kaupunginpuutarhalta sekä Saksasta. Ennen Turkuun siirtymistään hän oli toiminut myös VR:n apulaispuutarhurina.

Turun kaupunkipuistojen toteuttamisessa työskenteli alusta asti ulkomaalaisia tai kansainvälisen taustan omaavia puutarhasuunnittelijoita, joiden koulutus ja kokemus vastasivat silloista huipputasoa. Sekä puistotoimi että puistojen suunnitteluperiaatteet kehittyivät Turussa varhain - Tampereen kanssa kilpaillen mutta selvästi ennen Helsinkiä. Tunnetussa kiistakirjoituksessaan "Modärn vandalism - Helsingfors stadsplan" (1898) Lars Sonck jopa esitti Turun mäkipuistoja esikuvaksi pääkaupungille suomalaisen luonnon ja puutarhataiteen oikeasta yhdistämisestä.

Varhaisessa vaiheessa tulivat kuvaan myös riidat: 1910-luvulla Turussa syntyi kiista kaupunginpuutarhuri Söderbergin ja puutarhalautakunnan, puistotoimesta vastanneen erityisen luottamusmieselimen välille (vastaavia lautakuntia oli muissakin kaupungeissa). Kiistan alkusyynä oli epämääräinen työnjako: kaupunginistutuksista ei vastannut lautakunta, kuten Helsingissä, vaan kaupunginpuutarhuri. "Puutarha"-lehden kirjoittaja kommentoi vuonna 1916, etteivät "arkkitehdit, muut taiteilijat tai taiteentuntijat" olleet suotavia lautakunnissa ainakaan enemmistöinä, vaan niihin tuli valita heidän asemestaan puutarhureita tai alasta kiinnostuneita. Jutusta voinee yksityiskohtia tuntematta päätellä, että Turussa käytiin tuolloin pääkaupungin tapaan kädenvääntöä puistosuunnittelun tosiasiallisesta ammatillisesta kontrollista.

Kaupunkipuistoille on Suomessa, kuten muuallakin maailmassa, ominaista, että niiden sisällöt sen enempää kuin muodonantokaan eivät ole tiukan ammatillisesti määräytyneitä. Puutarhurien ja arkkitehtien ohella puistosuunnittelun tavoitteiden määrittelystä ovat aikojen kuluessa kilpailleet hygieenikot, urheiluväki ja sosiaalitoimi, luottamushenkilöistä puhumattakaan. Toteutus on usein ollut aivan toista kuin suunnitteluprosessissa esitetyt perusteet, ja kiistat ovat jatkuneet vuosikymmenestä toiseen vain aiheiden ja roolihahmojen vaihtuessa. Silti puistot ovat yksi vahvimpia kaupunkielämän instituutioita, jopa niin vahva että niitä voidaan pitää luonnonkaltaisena itsestäänselvyytenä.

Puistot kaupunkiympäristön historiallisena osana eivät kuitenkaan ole itsestäänselvyys siinä missä rakennettu ympäristö. Niiden suojelukäytäntö on kehittymätön ja keskittyy puistopinta-alan säilyttämiseen, ellei sitten pidetä ikääntyneitä puita pystyssä. Tarpeen tullen vanhimmat ja arvokkaimmatkin puistomme voidaan yhä vakavasti esittää reservimaana uusille toiminnoille tai vapaana tilana monumenteille. Jos puistoista nykyisen kulttuuriperintöinnostuksen siivittämänä löydetäänkin historiaa, se löydetään puiston alta eikä puistosta itsestään. Näin puistoympäristön arvojen määrittely ulkopuolelta käsin, sen omista lähtökohdista piittaamatta, jatkuu entiseen tapaan.

Kirjallisuutta