Useammassa ketjussa on keskusteltu tietämisestä, mm siitä, mitä suomalaiset / joku suomalainen tiesi saksalaisten toimeenpanemasta joukkotuhonnasta jatkosodan alkuvuosina, juutalaisryhmän karkotuksen aikaan. Voidaan kysyä, että mitä joku yksittäinen viranomainen tiesi tai että mitä maan hallitus tiesi. Asiaa vielä vaikeuttaa, että juutalaisvainot etenivät voimistuvana prosessina, systemaattiseksi joukkotuhonnaksi ne kiihtyivät Wannesseen kokouksen jälkeen.
Tietäminen ei ole yksikäsitteinen asia.
Tiedon saannista reagointiin
Arkipäivän elämässä informaation saaminen ja sen mieltämien todeksi tai epätodeksi toteutuu yleensä samantien, mutta merkittävissä asioissa voi kestää päiviä tai jopa vuosia. Tiedon kulussa voidaan erotella ainakin:
1. Informaation saaminen sinällään
2. Yksittäiseen informaatioon havahtuminen; ihminen saa informaatiota lehdistä ja toisilta ihmisiltä eikä kaikkeen voi paneutua
3. Ristiriitatilanteessa on kyettävä nimeämään yksi informaatio oikeaksi ja toinen vääräksi
4. Uuden tiedon liittyminen muuhun tietoon
5. Kokonaisuuden hahmottaminen
6. Johtopäätökset oman toiminnan kannalta (tiedon kertominen esimiehelle)
Ihmisen on vaikea uskoa todeksi sellaista, jonka mittakaava on merkittävästi suurempi, kuin mitä hän (ihmiskunnan lähihistoria) on entuudestaan kokenut. Tällaisia asioita ovat olleet mm:
- kaupungin tuhoaminen yhden ainoan lentokoneen avulla (Japanilaiset tottuivat sodan loppuvaiheessa amerikkalaisten säätiedustelulentoihin niin hyvin, että eivät joka kerta edes antaneet ilmahälytystä kun yksinäinen kone ilmestyi taivaalle. Yhtä konetta ei pidetty vaarallisena.)
- japanilaiset hyökkäsivät 1941 Hawaijille (vähän aikaa sitten esitetyssä dokumentissa väitettiin, että FBI:n johtaja olisi saanut asiasta tiedon etukäteen mutta tämä ei ollut uskonut siihen).
- satojen tuhansien ihmisten kuolema luonnonilmiön vuoksi (Thaimaan tsunami)
- pilvenpiirtäjien tuhoaminen matkustajakoneiden avulla
- uppoamattomaksi suunnitellun matkustajalaivan uppoaminen (Titanicin uppoamattomuutta pidettiin tosiasiana)
- satojen tuhansien / miljoonien ihmisten surmaamisen sen vuoksi että ovat "sivistyneistöä" (punakhmerit)
- miljoonien ihmisten surmaamisen roduksi tulkitun uskonnon perusteella
- tieto siitä, että oma isä ei olekaan oma isä
- jne
Ensimmäistä kertaa tällaista informaatiota kohdatessaan ihminen joutuu kuvittelemaan sellaista, jollaisesta hänellä ei ole entuudestaan käsitystä. Samoin arvioimaan tiedon todenperäisyyttä. Koska kokemuspohjaa vastaavasta ei ole olemassa, normaali reaktio on epäusko: "Eihän tuollaista ei ole koskaan ennenkään ollut!"
Todellisuuden suuruusluokkaa muuttavissa asioissa uskottavuuskynnys on korkealla ja sen ylittäminen vaikeaa. Siksi heikot signaalit (suullinen kertomus, lehtijuttu "vihollisen" lehdessä jne) mielletään helposti perättömiksi.
Otetaan esimerkki. Pohjois-Korea esitti hiljakkoin väitteen, jonka mukaan USA ja Etelä-Korea valmistelevat hyökkäystä pohjoiseen. Kuka uskoi väitteeseen? Velvoittiko väite Suomen hallituksen tutkimaan asiaa? - Ensimmäinen väite siitä, että saksalaiset olivat alkaneet systemaattisesti tuhota juutalaisia, oli yhtä epäuskottava. Harva ihminen uskoi ensi kuulemalta siihen, että eurooppalainen sivistyskansa olisi vajonnut jonnekin ihmissyöjien tasolle. Lisäksi sodan aikana työvoimasta oli pulaa, joten sen hävittäminen oli omien voimavarojen heikentämistä.
Muutamat yksittäiset tiedot eivät kerro totuutta, kun käsitys suuruusluokasta puuttuu. Sirpaletietoja tulee olla runsaasti, ennen kuin niistä voi hahmottaa kokonaisuuden. - Tämä näkyy siinä, että vasta Auschwitzin paljastaneet ilmakuvat saivat länsivallat vakuuttuneiksi jo aiemmin saamiensa suullisten tietojen oikeellisuudesta.
Tiedon saaminen ja tiedon tietäminen ovat eri asioita.