Ohto Manninen kirjoittaa Eljas Erkko -kirjassaan s. 365 Erkon päiväkirjamerkintää 11.11.1941 (Erkko oli kesästä 1941 kesään 1942 Kotijoukkojen esikunnassa Sotavankitoimiston johtajana):
"Vankikysymystä näyttää uhkaavan katastrofi, sillä se annosmäärä, minkä P.M. <päämaja> on vahvistanut ei pidä miestä hengissä edes työttämänäkään, vaikka hän makaisi koko päivän. On sääli kun sillä tavoin ollaan pakotettuja kohtaamaan jopa sellaisia joista pitäisi tehdä ystäviä (jos he jäävät eloon). Tämä on se 'helläkätisyys', josta syytetään. Kansainvälisen Bernin konvention mukaan meidän pitäisi antaa heille samaa muonaa kuin sotilaille. Olen ehdottanut, että ainakin gruusiaiset, ukrainalaiset ja muut vähemmistöt, jotka eivät kestä ilmastoa, lähetetään Saksaan. Myöskin, että laitettaisiin erityinen vanki-invaliidisairaala."
Siis Erkko tiesi marraskuussa, toimittuaan toimistopäällikkönä 3 viikkoa, että katastrofi oli tulossa!
Edellä on kerrottu, että sotavankihallinto oli periaatteessa seiirretty Kotikoukkojen esikunnalle. "Vankileirien henkilökunnaksi sijoitettiin miehiä, jotka eivät kelvanneet rintamapalvelukseen. Henkilökunta oli tasoltaan ja sopivuudeltaan kirjavaa, sitä oli liian vähän ja sen koulutus oli heikkoa."
Pääongelma oli kuitenkin muualla: "Sotavnkien huolloissa käyttivät päätösvaltaa muut elimet, joihin Kotijoukkojen esikunnalla ei ollut valtaa - kuten Päämajan järjestelyosasto, lääkintäosasto ja intenduuri sekä kansanhuoltoministeriö ja kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriö. Ne pystyivät määrittelemään muonituksen ja lääkintähuollon tason sekä säätelemään elintarvkkeiden ja vaatetuksen saantia, työvoiman käyttöä ja rakentamista. Lisäksi osa sotavangeista jäi sotatoimiyhtymien ja Päämajan linnoitusosaston alaisten työmaiden työvoimaksi. Kokonaisnäkemys sotavankihuollosta puuttui. Vasta keväällä 1942 perustettiin Päämajan sotavankitoimisto. Järjestelmä oli tehty liian pienelle sotavankimäärälle. Jatkosodan alkuvaiheessa perustettiin leirit suunnilleen 24 000 vangille, mutta vuoden 1941 loppuun mennessä oli puna-aremijalaisia saatu vangiksi noin 57 000."
Ja edelleen (s. 366) "Mitään kokonaissuunnitelmaa valtionhallinnolla ei ollut, mistä Erkko sai vahvistuksen käytyään joulun alla 1941 pääministeri Rangellin luona keskustelemassa sotavankien käyttämisestä työvoimana. Erkon reaktio oli: 'Sodan aikainen hallituskoneisto aivan vanhanaikainen ja hidas ja muodollinen. Toivotonta jättää näiden herrojen käsiin mitään.' Tammikuun lopulla valtioneuvosto vihdoin asetti toimikunnan selvittämäään sotavankityövoiman tarkoituksenmukaista käyttöä, ja sen jäseneski tuli myös Erkko."
"Kotijoukkojen esikunta pyrki tammikuussa 1942 selvittämään kuolleisuuden syitä, päätyi esittämään raskaimmissa töissä olevien ruoka-annosten lisäystä ja saikin siihen luvan. Tosiasiassa lupa oli periaatteellien, sillä maan elintarviketilanteen yliesen kehnouden vuoksi ruokatarvikkeiden saanti oli sattumanvaraista, eikä varsinkaan kaivattujka vitamiineja saanut helposti."
"Erkko aloitti helmikuun 1942 uuden kampanjan katastrofin hillitsemikseksi. Martolan ja Erkon kirjelmässä Päämajan järjestelyosastolle todettiin, ettei vankien tila olilut parantunut. Vangit eivät kestäneet työntekoa talvioloissa, ja niukan perusravintoaineksen varassa työskenetely johti huonoissa vaatteissa palelevien miesten kuolemaan."
(s. 367) Helmikuun 19. 1942 Erkko luetteli puolustusministeri Waldenille "syyt, joiden takia puutteita ei voinut korjata: Puolustusministeriön rakennusosasto esti rakentamisen, puolustusvboimain ylilääkäri ei antanut lääkäriapua, intendenduuri ei antanut ruokaa eikä Päämaja antanut organisointiin 'upseereja eikä kunnon miehiä'. 'Tyhjillä käsillä ei voi paljonkaan aikaansaada', Erko totesi."
