Emma-Liisa kirjoitti:Rajala ei ilmeisesti ole lukenut Halstia, joka muistelmissaan kertoo helsinkiläisten sotilaiden negatiivisista reaktioista, minkä jälkene hän kirjoitti Suomen kuvalehteen artikkelin, jossa puolusti Itä-Karjalaan menoa mutta strategisista syistä.
Kiinnostavaa kyllä, Luvatussa maassa käy ilmi, että sotilaiden kirjoittamien runojen perusteella retoriikka vetosi ainakin joihinkin: tovereiden kaatuminen Suur-Suomen (tai edes Suomen onnellisen tulevaisuuden puolesta) oli parempi peruste kuin pelkkien strategisten syiden
Mielestäni todella huomionarvoinen piirre Rajalan kirjassa, mitä jatkosodan ja
Yksinpuhelun kuvaukseen tulee, on rajattomalta tuntuva luottamus niihin lähdetietoihin, joiden perusteella hän voi väittää Paavolaisen sodan jälkeen kirjoittaneen sotakuvaustaan täysin vastoin parempaa tietoaan.
Yksi Rajalan luotetuimmista lähdehenkilöistä on Martti Haavio. Seuraava virke valaisee Rajalan metodia:
Onnistuneen hyökkäysvaiheen jälkeen marraskuussa 1941 ääni muuttui Paavolaisen kellossa, jos on uskominen Martti Haavion päiväkirjaan ja miksei olisi: "On huvittava nähdä ja kuulla, miten nuo tulenkantaja-runoilijat, Paavolainen ja Jylhä, pursuavat Suur-Suomi-aatetta".
Juuri näin: "ja miksei olisi", ihan noin vain, suoralta kädeltä.
Miehistön sotaanlähtötunnelmat saavat Rajalan kirjassa todistajikseen Haavion ja Helvi Hämäläisen. - Haavio: "Sotilaat lauloivat ja hurrasivat, kun tieto sodasta ennätti heidät, valtavasti." - Ja Helvi Hämäläisen kertomaan viitaten: "Hänen näkemänsä miehet olivat aivan toisia kuin Olavin näkemät julkeat, mieltään osoittavat jurmuilijat: nämä olivat käyneet saunassa ja kammanneet itsensä, he olivat "kuin juhlaan lähdössä. Kaikki niin kauniita, niin puhtaita, niin hauskannäköisiä sotilaita." Lukijalle ei jää epäselväksi, kummalla katsantokannalle, Paavolaisella vai Haaviolla &c Rajalan mielestä on vakava uskottavuusongelma - näin ainakin itse lukijana tulkitsen.
Toisaalta Rajala kuitenkin muutama sivu aikaisemmin myöntää:
Totta oli toiselta puolen sekin, että Satakunnassa ja Tampereen seudulla esiintyi syvää haluttomuutta lähteä sotaan. Metsäkaartilaisia kertyi heti alkuun satamäärin, talvisota oli monelle liian rankka kokemus, jota ei haluttu uudistaa.
Itse ymmärsin kuitenkin niin, että Rajala näiltä osin kuvaa Tampereen ym. seutujen käpykaartilaisia, joita ei voi yleistää kenttäarmeijan miehistöä koskeviksi.
Kun Rajala siis väittää, että Mannerheimin päiväkäskyllä (oikeammin päiväkäskyillä) oli kesällä 1941 "valtaisa vaikutus taistelutahdon sytyttäjänä", lukija tulee kyllä epäilleeksi hänen väitteensä yleistettävyysarvoa. Ei minulla ole mitään numerotietoja Suomen suuren kesäkuussa 1941 liikekannalle pannun, väkilukuun suhteutettuna valtavan suuren kenttäarmeijan miehistön sosiaalisesta jakautumasta. Saanee kuitenkin epäillä, lähtivätkö esim. kaupunkien tehtaalaisista ja Savotta-Suomen pienviljelijöistä koostuvat suuret miehistömassat aivan jäännöksettömän taisteluinnon vallassa lunastamaan Mannerheimin "vapaussodassa" Vienan ja Aunuksen "vapauttamisesta" antamaa lupausta tai käymään "pyhään sotaan" ristiretkelle "bolsevismin luhistamiseksi".
En pikaisesti silmälemällä juuri löytänyt kuvauksia kesän 1941 mielialoista armeijassa. Tässä yksi, professori Hannu Soikkasen teoksessa
Kansakunta sodassa esittämä:
Asepalvelukseen lähtijöiden keskuudessa mielialojen kirjo oli suuri. Arkinen puhe "Mannerheimin savotasta" kuvasti vastahakoista velvollisuuden täyttämistä. Teollisuuspaikkakunnilla ilmeni ehkä erityisesti karskiutta ja epäsotilaallisuutta joukkoja muodostettaessa. Esiintyipä avointa epäilyä sodan voittamisestakin, mutta se ei merkinnyt sitä, etteivät nämä epäilijät olisi suorittaneet osuuttaan taisteluissa.