Museo joka Suomesta puuttuu
Minulla oli tilaisuus vierailla Vilnassa Liettuan pääkaupungissa viime viikonloppuna. Upea kaupunki! Koska aikaa oli vain vähän ehdin vierailla vain yhdessä museossa: Liettualaisten kansanmurhaa ja karkotuksia esittelevässä museossa ”Genocido auk? muziejus ” (The Museum of Genocide Victims)
Liettualaisten karkotuksia ja murhia vuosina 1940-1990 käsittelevä museo on talossa, jossa venäläisten lähtöön asti vuoteen 1991 sijaitsi KGB:n päämaja ja vankila. Keskeisellä paikalla Vilnan keskustassa sijaitsevan talon kaksi ensimmäistä kerrosta on varattu näyttelyille, jotka käsittelevät Liettuan vuosien 1940-1990 miehityksiä, liettualaisten karkotuksia Siperiaan, sekä aseellisen ja aseettoman vastarinnan muotoja. Pohjakerroksessa on alkuperäisessä kunnossa olevia vankisellejä ja ennallistuksia.
Näyttelyt painottuvat neuvostoaikaan, Baltian maiden kohtalo Molotov-Ribbentropp sopimuksineen käydään läpi museossa melko pintapuolisesti ja saksalaismiehityksen aika esitellään vain lyhyesti.
Karkotuksista Siperiaan ja kuvia vankileireiltä sekä siihen liittyvää esineistöä oli museossa yllättävän paljon. Toinen yllätys minulle oli näyttelyn osa, jossa käsiteltiin neuvostovastaista aseellista vastarintaa Liettuassa. Olin toki kuullut Viron Metsäveljistä mutta en ollut tietoinen, että vastarinta Liettuassa oli niinkin laajaa, organisoitua ja kesti varsin kauan. Näyttelyn tietojen mukaan maan alla toimivia partisaaneja oli noin 30 000 ja taistelut jatkuivat aina 1950-luvun alkuun asti. Yleispoliittinen tilanne vain oli toivoton liettualaisten vastarinnan kannalta, aina 1990-luvulle saakka.
Museossa on myös KGB:n käyttämää välineistöä, dokumentteja, valokuvia ja ilmiantolomakkeita, puhelinkuunteluhuone sekä KGB:n koulutusmateriaalia. KGB:n Liettuan johdosta ja työntekijöistä oli myös valokuvia. Käyntini aikana vuosien 1960-1970 osastot olivat valitettavasti korjausten alla.
Pohjakerroksen selliosastossa on jotakuinkin alkuperäiskunnossa olevia sellejä, sekä sellejä eri ajoilta ennallistettuina sekä teloituksiin käytetty osasto.
KGB:n jälkeensä jättämää tuhottua arkistoaineistoa kellarisellissä.
Venäläistä valvontateknologiaa 1970-luvun puolivälistä
Mitä museossa ei kerrota?
Museon nimessä oleva genocide tuntui aluksi hiukan oudolta sillä useimmiten mielikuva tästä liittyy juutalaisten kansanmurhaan. Tässä museossa ei nimittäin juuri mainintaa enempää käsitellä juutalaisten kohtaloa tuona aikana, mainitaan vain että noin 200 000 murhattua Liettuan juutalaista sisältyvät 240 000:n kokonaisuhrilukuun.
Tämä ratkaisu tuntuu hieman kummalliselta. Eivätkö museon näyttelysuunnittelijat pitäneet Liettuan juutalaisia liettualaisina?
Tämä saksalaisten hirmuteoista vaikeneminen tuntuu oudolta. Ajanjaksosta kesästä 1941 vuoteen 1944, jolloin saksalaiset miehittivät Liettuaa ei ole juuri mitään tietoja näyttelyssä. Esimerkiksi yli 200 000:n liettualaisen juutalaisen tuhoamisesta ei ole ainuttakaan kuvaa, selostusta, eikä näyttelypaneelia. Liettualaisia kuoli n. 40 000. Kenties syynä saattaa olla se, että liettualaiset itse osallistuivat näihin murhiin? Juutalaisväestöstä 91% tapettiin saksalaismiehityksen aikana. Museossa ei ole myöskään lyhyttä mainintaa lukuun ottamatta liettualaisten kuljettamisesta saksalaisten työleireille. Nämä puutteet vievät osan museon näyttelyiden uskottavuudesta.
Näitä kuvia ei museossa esitetty: kuvissa liettualaiset murhaamassa juutalaisia Kaunasissa heinäkuussa 1941. Kuvat:
Andrew (Andrzej) M. Kobosin ylläpitämältä sivulta: Shoah the Holocaust
Liettuassa toki on erillisiä juutalaisten kohtaloa valottavia museoita. Varsinaisia juutalaisia käsitteleviä museoita on Vilnassa ollut vuodesta 1913 mutta niiden kokoelmat tuhottiin ensimmäisen maailmansodan aikana. Museo elpyi 1920 ja 1930-luvuilla mutta kokoelmat tuhottiin jälleen saksalaismiehityksen aikana. Nevostovallan aikana museo pystytettiin uudelleen vuonna 1945 mutta suljettiin jälleen vuonna 1949 ”sionismin ja kosmopolitismin” vastaisen kampanjan aikana ja avattiin uudestaan vasta vuonna 1989. Vilnan toinen juutalainen hautausmaa tuhottiin venäläisten toimesta 1960-luvun alussa.
Baltian maiden kansojen kohtelu kyllä hyvinkin muistuttaa kansanmurhaa tai vähintäänkin etnisiä puhdistuksia, joten olisi valmis hyväksymään museon nimen ”Genocido auk? muziejus” (The Museum of Genocide Victims).
Vierailu oli oikeastaan yllättävän rankka kokemus, sillä en mitenkään voinut välttyä ajatukselta, että karkotukset, vankileirit ja teloitukset olisivat varmasti olleet myös suomalaisten kohtalo, mikäli sodassa olisi käynyt toisin. Se opetti myös jälleen kerran ymmärtämään paremmin Baltian maiden asukkaiden vaikeaa suhdetta Venäjään ja venäläisiin. On hyvin tärkeää muistaa ja tietää mitä menneisyydessä tapahtui, mutta toisaalta pitäisi osata myös antaa anteeksi ja tehdä rauha. Rauhaahan ei tunnetusti tehdä ystävien kanssa vaan vihollisten.
Meillä Suomessa ei siis onneksi moista museota ole, aika lähellä se taisi kuitenkin olla! Mutta puuttuuko meiltä jokin museo? Olisiko aika jo kypsä esimerkiksi Kansalaissodan museolle?