Simo Heininen: Mikael Agricola
Suomen uskonpuhdistaja syntyi vuoden 1507 tienoilla Pernajassa, ruotsinkielisellä Uudellamaalla. Hän oli ison talon poika, ja hänen loistavat lahjansa havaittiin varhain. Hän oppi latinansa Viipurin koulussa, siirtyi Turun piispan Martti Skytten kirjuriksi ja vihittiin papiksi. Ruotsin valtakunta oli katkaissut siteensä paavinistuimeen, ja niin Agricola lähetettiin 1536 Martti Lutherin johtamaan Wittenbergin yliopistoon. Hän valmistui maisteriksi ja palasi kotiin kolme vuotta myöhemmin, toimi Turun koulun rehtorina ja vihdoin hiippakunnan piispana. Hän kuoli Karjalankannaksella 9. huhtikuuta 1557 palatessaan rauhanneuvotteluista Moskovasta, ja hänet haudattiin Viipurin tuomiokirkkoon.
Hautapaikka unohtui pian, eikä Viipurin vanhasta tuomiokirkosta ole jäljellä kuin rappeutuneet rauniot. Kuolinpaikka säilyi paremmin muistoissa. Runsaat sata vuotta sitten, heinäkuussa 1900 Koiviston nuorisoseura pystytti paikalle muistokiven, jossa luki isoilla kirjaimilla: "Tässä paikassa kuoli Mikael Agricola, suomalaisen kirjallisuuden isä 9 p. huhtikuuta 1557." Muistokivi joutui neuvostoaikoina hukkateille, mutta löydettiin ja pystytettiin uudelleen kesällä 2000. Paikalla on pieni museo, jonka näyttely kertoo rauhanneuvottelijan, kirkonmiehen ja humanistin elämästä ja tuotannosta.
Agricolalla on kaikki suurmiehen tuntomerkit. Hänelle on pystytetty patsaita ja muistokiviä, hänen mukaansa on nimetty seurakuntia, kirkkoja ja katuja, seuroja ja yhdistyksiä, hänen kunniakseen on julkaistu postimerkkejä ja lyöty mitaleja. Hänen kuolinpäivänään liputetaan. Hänestä ei ole säilynyt aikalaiskuvaa, mutta patsaissa ja maalauksissa hänet kuvataan kirja kädessään. Huhtikuun yhdeksäs on suomen kielen päivä.
Mikael Agricolan merkitys ei ole hänen korkealle kohonneessa kirkollisessa virkaurassaan eikä rauhanneuvottelijan kyvyissään vaan hänen kirjallisessa työssään. Hän on ensimmäinen suomenkielinen kirjailija.
Suomen kieltä oli pantu paperille ja pergamentille jo keskiajalla. Kun läntinen, katolinen kristinusko tuli Suomeen, se toi mukanaan oman kielensä, latinan. Se oli kautta koko keskiajan myös kansainvälisen diplomatian kieli, ja tieteen yleismaailmallisena kielenä se säilyi 1800-luvulle saakka. Vielä Elias Lönnrot kirjoitti väitöskirjansa latinaksi. Se on jatkuvasti katolisen kirkon virallinen kieli, jolla paavin kiertokirjeet ja Pyhän Istuimen valtiosopimukset laaditaan.
Keskiaikainen kirkko opetti pappinsa lukemaan, kirjoittamaan ja puhumaan latinaa. Millään muulla kielellä ei juuri mitään kirjoitettua ollut tarjolla. Latina oli kansainvälisen kirkon kieli, tieteen, oikeudenkäytön ja hallinnon kieli, jota jokainen pappi osasi. Se avasi tien eurooppalaiseen yhteisöön. Turussa tai Viipurissa koulunsa käynyt kotiutui vaivatta Pariisin tai Prahan yliopistoon, eikä hänellä ollut kielivaikeuksia asioidessaan paavin kansliassa.
Keskiajan kirkolla oli myös toinen kieli. Papit eivät saarnanneet latinaksi, kuten usein on väitetty, vaan puhuivat kansalle sen omalla kielellä. Sen sijaan ei ollut tarpeen, että sitä olisi kirjoitettu ja painettu kirjoihin, vielä vähemmän se, että kansa olisi opetettu lukemaan ja kirjoittamaan sitä.
Keskiajan papit olivat siis kaksikielisiä: he lukivat ja kirjoittivat latinaa ja puhuivat sitä liikkuessaan kotimaansa ulkopuolella. Kansalle he puhuivat kansan kieltä, Suomessa suomea.
He opettivat kristinuskon perustekstit kansan kielellä. Tähän ydinainekseen kuuluivat keskiajalla uskontunnustus ja Isä meidän -rukous sekä eräitä rukouksia, ennen muita Ave Maria. Turun piispa Maunu Särkilahti määräsi 1492, että papin oli sakon uhalla luettava saarnastuolista joka sunnuntai Isä meidän -rukous, Ave Maria, uskontunnustus ja ripittäytymisen kaava. Nämä tekstit hänellä piti olla kirjoitettuina, niin että hän lukisi ne aina samanlaisina ja ne näin painuisivat paremmin kuulijoiden mieleen. Näme tekstit kirjoitettiin paperilapuille ja vihkoihin, mutta niitä ei ole säilynyt nykypäiviin.
Uskonpuhdistus hyökkäsi katolista kirkkoa vastaan ja samalla sen kieltä vastaan. Luther ei hylännyt latinaa, sillä se oli tieteen käytännöllinen yleiskieli ja papin piti ehdottomasti osata sitä. Se ei kuitenkaan ollut pyhä kieli, sillä Raamatun alkukielet olivat heprea ja kreikka. Raamattu oli käännettävä suoraan alkukielistä kansan kielelle, sillä Luther vaati, että jokaisen on itse saatava lukea Jumalan sanaa omalla kielellään. Tästä taas seurasi, että kansa oli opetettava lukemaan sitä.
Tämä oli reformaation kulttuuriohjelma. Suomessa sen aloitti Mikael Agricola. Hän ei ollut kiinnostunut suomen kielestä sen itsensä vuoksi eikä kirjoittanut suomeksi sen takia, että olisi halunnut aloittaa suomenkielisen kirjallisuuden. Hän olisi tuskin antanut suurta arvoa Suomen kirjallisuuden isän arvonimelle, jos joku olisi hänelle sellaista ehdottanut - hän sai päinvastoin kimppuunsa aikansa suomen kielen tuntijat ja heidän jälkiviisaat neuvonsa siitä, miten Raamattua olisi pitänyt kääntää. Hänen työnsä olisi ollut paljon helpompaa, mikäli suomea olisi kirjoitettu enemmän jo mennen häntä. Hänellä oli käytössään edellä mainittuja suomeksi käännettyjä kristinuskon perustekstejä, mutta ne eivät auttaneet pitkälle.
Agricolan tuotanto ilmestyi kymmenen vuoden aikana:
1543 Aapinen
1544 Rukouskirja
1548 Uusi testamentti
1549 Käsikirja
Messu
Kristuksen kärsimyshistoria
1551 Psalttari
Vanhan testamentin profeettakirjoja
1552 Profeetat Haggai, Sakarja, Malakia
Nämä yhdeksän teosta aloittavat painetun suomenkielisen kirjallisuuden. Ne muodostavat huolellisesti harkitun ja suunnitellun kokonaisuuden. Julkaisuohjelman oli laatinut ja suurimmaksi osaksi rahoittanut Turun hiippakunnan johtoporras.
Vaikka Agricola puhuttelikin esipuheissaan "kaikkia hyviä suomalaisia", ovat kirjat aapista lukuun ottamatta tarkoitetut papeille. Valikoima sisältää ne välttämättömät tekstit, joita pappi tarvitsi voidakseen hoitaa työnsä suomen kielellä.
Käsikirjan avulla hän kastoi, hautasi ja vihki, kuunteli rippiä, lohdutti sairaita, kuolevia ja surevia. Onpa teoksessa ohjeet siihenkin, "kuinka ne uskossa vahvistetaan ja lohdutetaan, jotka mestataan tai hirtetään". Papilla oli siis valmis suomenkielinen lohdutuspuhe hirsipuun juurelle ja mestauspölkyn äärelle.
Kirkonmenot pappi toimitti Agricolan Messun mukaan. Hän luki jumalanpalvelukseen kuuluvat rukoukset rukouskirjasta ja otti saarnastuoliin Uuden testamentin, josta hän luki pyhäpäivän evankeliumitekstin. Mikäli hän halusi käyttää Vanhan testamentin tekstejä, niitäkin oli suomennettu runsas valikoima. Virsikirjaa ei vielä ollut, mutta rukouskirjassa oli 29 virttä aloittelevan luterilaisen seurakuntaveisuun tarpeisiin.
Vuoden 1552 jälkeen koitti takatalvi, jota jatkui pitkään. Raamatunkäännöstyö jäi kesken, niin että koko Raamattu saatiin suomeksi vasta sata vuotta myöhemmin. Suomenkielisen kirjallisuuden ensimmäinen kultakausi kesti näin ollen vain kymmenen vuotta. Sen tuloksena oli kaksi ja puolituhatta sivua painettua suomen sanaa.
Agricola oli ennen kaikkea kielimies ja raamatunkääntäjä. Hänellä oli kaksi opettajaa: Erasmus Rotterdamilainen ja Martti Luther. Nämä aikakauden johtohahmot joutuivat varsin pian riitaan keskenään. Suuri humanisti pysyi uskollisena katoliselle kirkolle, vaikka monet hänen oppilaistaan siirtyivät Lutherin leiriin. Näin hänellä oli kannattajia rintaman molemmilla puolilla. Tämä ei ole ihme, sillä Erasmuksen ja Lutherin ohjelmassa oli paljon yhteistä. Molemmat panivat painoa Raamatun alkukielten tutkimiselle ja sille, että Jumalan sana saatettaisiin kansan kielelle, jokaisen ulottuville. Erasmus kirjoitti: "Olen jyrkästi eri mieltä niiden kanssa, jotka eivät halua, että Raamattu käännetään kansankielelle myös maallikoiden luettavaksi, ikäänkuin Kristus olisi opettanut niin monimutkaisesti, että vain kourallinen teologeja pystyisi häntä ymmärtämään tai että kristinuskoa pystyttäisiin varjelemaan pitämällä se tuntemattomana. Kuninkaat saattavat salata aarteitaan, mutta Kristus haluaa julkistaa omansa kansalle. Toivoisin kaikkien naisten lukevan evankeliumeja ja Paavalin kirjeitä. Ne pitäisi kääntää kaikille kielille, niin etteivät ainoastaan skotit ja irlantilaiset vaan myös turkkilaiset ja saraseenit voisivat lukea ja ymmärtää niitä." Luther toteutti Erasmuksen ohjelman. Hän sai ensi kerran Raamatun henkilöt puhumaan selvää saksaa ja laski raamatunkäännöksellään perustuksen nykysaksan kirjakielelle.
Agricola oli sekä Erasmuksen että Lutherin oppilas. Hän hankki jo nuorena Turun piispan kirjurina 1531 Lutherin latinankielisen postillan. Tämä edellisenä vuonna Strassburgissa painettu muhkea teos on säilynyt. Sen lukuisat alleviivaukset ja reunamerkinnät kertovat lukijan perehtyneen Lutherin sanomaan ja arvioineen sitä Raamatun sanan valossa. Agricola on lisäksi selittänyt Lutherin tekstissä olevia kreikankielisiä sanoja kahden sanakirjan avulla. Tämä kertoo kreikan opinnoista. Niiden tarkoituksena oli ottaa selkoa tärkeämmästä tekstistä, Erasmuksen 1516 ensi kertaa painosta julkaisemasta Uuden testamentin alkutekstistä.
Agricola aloitti aapisesta. Ensimmäinen suomenkielinen kirja ilmestyi 1543. Se oli kuusitoistasivuinen vihko, joka sisälsi aakkosten ja lukusanojen lisäksi myös katekismuksen pääkappaleet kuten Isä meidän -rukouksen, kymmenen käskyä ja uskontunnustuksen.
Länsimaisen kulttuurin perusteksti on Uusi testamentti. Sen suomentaminen oli Agricolan tärkein työ. Kun teos ilmestyi Tukholmassa kuninkaallisen kirjanpainajan Amund Laurentssonin painosta 1548, oli käännöstä tehty lähes kaksikymmentä vuotta. Agricola oli aloittanut työn jo piispa Martti Skytten kanslerina ja jatkanut sitä Wittenbergissä parin suomalaisen opiskelutoverinsa kanssa. Käsikirjoitus oli valmis vuoden 1543 lopussa, mutta sitä korjattiin vielä, kunnes se vihdoin 1548 ilmestyi runsaasti kuvitettuna 718 sivun laajuisena teoksena.
Pyhän tekstin lisäksi teos sisältää kaksi alkupuhetta, joista jälkimmäisessä Agricola kertoo kristinuskon tulosta Suomeen sekä maamme maakunnista ja murteista. Suomennoksen kieleksi hän valitsi Varsinais-Suomen murteen. Hän perusteli ratkaisuaan sillä, että tämä maakunta "on ikään kuin muiden maakuntien äiti, koska se on ensimmäisenä tullut kristityksi ja koska täällä Turussa on maan emäkirkko ja piispanistuin". Tarpeen vaatiessa hän otti mukaan "myös muiden maakuntien kieltä, ilmauksia ja sanoja".
Lisäksi teoksessa on esipuhe kaikkiin Uuden testamentin kirjoihin viimeistä lukuun ottamatta. Evankeliumin esipuheet ovat kirkkoisä Hieronymukselta; Agricola on suomentanut ne Erasmuksen latinankielisestä Uudesta testamentista. Muut esipuheet ovat Lutherin Raamatusta. Saksalaisesta ja ruotsalaisesta Raamatusta ovat ne runsaat viisisataa lyhyttä selitystä, jotka on sijoitettu marginaaleihin tai lukujen loppuun. Vaikka pääosa tästä selitysaineksesta onkin käännöstä, Agricola on muokannut lähteitään, tehnyt poistoja ja lisäyksiä.
Agricola ilmoittaa esipuheessaan, että Uusi testamentti on suomennettu "puolittain kreikan, puolittain latinan, saksan ja ruotsin kirjoista, sen jälkeen kuin Herran Jeesuksen henki ja armo meille lahjansa jakanut on". Agricola on käyttänyt Erasmuksen julkaisemaa kreikankielistä alkutekstiä. Lisäksi hänen työpöydällään oli virallinen latinankielinen Raamattu eli Vulgata, Erasmuksen laatima uusi latinankielinen käännös, edelleen 1526 ilmestynyt ruotsalainen Uusi testamentti sekä vuoden 1541 ruotsalainen kokoraamattu, niin kutsuttu Kustaa Vaasan Raamattu. Lutherin Raamatusta hänellä on ollut käytössään useampia 1530- ja 1540-luvulla ilmestyneitä laitoksia. Suomennoksessaan Agricola tarkkasi kaikkia pohjatekstejään asettamatta mitään niistä etusijalle.
Pohjakielten, varsinkin latinan, saksan ja ruotsin, rakenteet näkyvät usein Agricolan suomessa. Hänen oikeinkirjoituksensa ei ole johdonmukaista, vaan horjuu eri vaihtoehtojen välillä, niin että hän saattaa kirjoittaa saman sanan useammalla tavalla. Tästä huolimatta työ on osoittautunut kestäväksi. Kolme neljännestä Agricolan käyttämistä sanoista on samalla paikalla nykyisessä Uudessa testamentissa, ja yhtä suuri osa hänen koko tuotantonsa kuudestatuhannesta sanasta on yhä käytössä.
Mikael Agricola oli harvinaisen lahjakas kielimies, oppinut teologi ja laajatietoinen humanisti. Hänellä oli suuri kirjasto, jonka nykyaikaan säilyneet teokset todistavat kiinnostuksesta kaikkiin tieteenaloihin alkaen antiikin kirjallisuudesta aina luonnontieteisiin, juridiikkaan ja lääketieteeseen saakka. Vaikka hän epäilemättä seisoi mieluiten kirjoituspulpettinsa ääressä, ei hän ollut mikään kamarioppinut. Hän joutui johtamaan Suomen kirkkoa - ensin epävirallisesti - runsaat kymmenen vaikeaa vuotta.
Agricola oli varsin hyvin tietoinen monipuolisesta ja poikkeuksellisesta lahjakkuudestaan. Hän ei kaivanut leiviskäänsä maahan, eikä pannut kynttiläänsä vakan alle. Moniin yleisteoksiin pesiytynyt maininta hänen "sopuisasta ja maltillisesta" luonteestaan ei saa tukea lähteistä. Varsinkin hänen seuraajansa ja ensimmäisen elämäkertansa kirjoittaja Paavali Juusten antaa ymmärtää, ettei maisteri Mikael ollut mikään miellyttävä virkaveli. Tämä tulee esille myös Agricolan runomittaisissa esipuheissa, joissa hän moittii käännöstyönsä arvostelijoita.