Kari Tarkiainen: Christian Agricola - suomalainen kirkonmies Tallinnan piispana

Christian Agricolasta on olemassa kaunokirjallinen kuvaus Jaan Krossin romaanissa Kolme katku vahel, sen neljännessä osassa, joka ilmestyi vuonna 1980. Kirja on suomennettu nimellä Uppiniskaisuuden kronikka. Teos käsittelee Balthasar Russowia, Tallinnan Pyhänhengen kirkon kirkkoherraa ja Liivinmaan kronikan kirjoittajaa. Tapaukset ovat romaanissa lyhyesti seuraavat. Uusi piispa saapui Tallinnaan Pontus De la Gardien suurten voittojen jälkeen uudistamaan kirkkoa. Russow, yksi kaupungin kirkollisista johtajista, kävi esittäytymässä uudelle piispalle. Agricola kuvataan poikamaiseksi ja naimattomaksi, innostuneeksi tehtäväänsä ja ainakin jossain määrin Viron asioihin perehtyneeksi. Hän mainitsi saaneensa viran isänsä ansioiden perusteella ja lukeneensa Russowin kronikan.

Toisessa kohtauksessa, piispan tuomiokirkossa pitämän virkaanastumissaarnan jälkeen, Agricola esitteli Russowille paimenkirjeen luonnoksen. Sen äänensävy oli aatelistoa syyttävä. Vapaat saarnastuolit oli pian täytettävä aatelin ja porvareiden asettamista ehdokkaista, mutta papiston pätevyyden valvoja ei olisi paikallinen ritaristo, vaan piispa tai hänen sijaisensa. Jos pappi ei osannut viron kieltä hänelle piti antaan vuoden mittainen aika oppia kieli, muutoin hänet erotettaisiin.  Tärkeimpänä piispa kuitenkin piti koululaitosta. Lahjakkaimmat talonpoikien pojat olisi lähetettävä joko Tallinnan katedraalikouluun tai Narvan tai Haapsalun kouluihin, jotta äidinkieltä puhuvia kirkonmiehiä saataisiin maahan.

Toisella Russowin käynnillä piispan luona ilmeni myös, että Christian Agricola sairasti pitkälle ehtinyttä rintatautia.  Kolmannessa kohtauksessa  kevättalvella 1586 Agricola kertoi Balthasar Russowille opintoajastaan Wittenbergissä ja ajoi ritarikunnan päämiehen Tönnes Maydellin luotaan. Kohta riidan jälkeen piispa sai kuitenkin verensyöksyn ja kuoli saatuaan ehtoollisen Balthasar Russowin käsivarsille. Hänen suustaan valuva veri sekoittui Pyhän Ehtoollisen viiniin eli Jumalan karitsan vereen. Christian Agricola on Krossin romaanissa esitetty puhtaan hyvän henkilöitymänä. Hän on Krossilla enemmän aate kuin ihminen, enemmän Viron myöhemmän kansallisen kehityksen enne kuin lihaa ja verta. Oliko näin myös todellisuudessa?

Christian Agricolan ja Balthasar Russowin tapaamiset eivät ole mikään tuulesta temmattu seikka.   Näyttää ilmeiseltä, että Jaan Krossin esittämä kuva Christian Agricolasta olisi perustunut yhteen, mutta sitä tärkeämpään lähteeseen – Tallinnan tuomiokirkon rovastin R. Winklerin teokseen Der estländische Landkirchenvisitator David Dubberch und seine Zeit (1909). Winkler on löytänyt tärkeimmän kohdettaan koskevan arkistoaineiston ja käyttänyt sitä huolellisesti. Hänen esityksessään on voimakkaasti luterilaisuutta ja Ruotsin kirkkopolitiikkaa ihannoiva sävy. Kross on seurannut Winklerin esitystä varsin uskollisesti vaihtaen kuitenkin tendenssin virolaiskansalliseksi.

Christian Agricolan elämän ja toiminnan lähtökohtana oli hänen poikkeuksellinen asemansa Suomen ensimmäisen protestanttisen piispan ja kirkollisen kirjallisuuden aloittajan Mikael Agricolan poikana. Suomen reformaattori oli muiden uskonpuhdistusajan kirkonmiesten tavoin naimisissa; avioliitto lienee solmittu 1540-luvun lopulla turkulaisen Birgitta Olofsdotterin kanssa. Liitosta syntyi joulukuun 11. päivänä kello 10 illalla vuonna 1550 Christian-niminen poika, avioparin ainoa lapsi. Mikael Agricola lienee isällistä hellyyttä tuntien omistanut Abc-kirjansa eli katekismuksensa uuden, toisen eli vuonna 1551 ilmestyneen painoksen vasta syntyneelle pojalleen. Painotuotteen alusta löydämme näet sanat Michael Agricola Christiano Salutem, mikä tarkoittaa, että Agricola tervehti Christiania. Mikael Agricola kuoli Venäjältä palatessaan Karjalan kannaksella huhtikuun 9. päivänä 1557, raskaan diplomaattitehtävän uuvuttamana. Christian oli tuolloin kuusivuotias. Leski Birgitta avioitui jo seuraavana vuonna 1558 Turun koulun rehtorin, sittemmin Turun kirkkoherran Henricus Jacobin kanssa. Isäpuoli oli kiihkeä protestantti, jolle kaikki katolisuuteen vivahtava oli kauhistus. Myöhemmin Christian Agricola joutui olemaan urallaan yhtämittaisessa yhteistyössä isäpuolensa kanssa, eikä hankauksista tiedetä muuta kuin että Christian taipui noudattamaan Juhana III:n katolisoivaa liturgiaa, kun taas Henricus asettui ainoana tuomiokapitulin jäsenenä ehdottomaan vastahankaan, erotettiin virastaan 1581 ja kuoli kohta sen jälkeen. Toinen henkilö, joka oli Christianille hyvin merkittävä, oli epäilemättä Juhana itse, joka varmaan oli Suomen herttuana Turussa pannut merkille lahjakkaan, mutta orvon piispanpojan. Kuninkaan ja Christian Agricolan läheinen suhde oli epäilemättä alkanut jo edellämainitun Turun-vuosina.

Opiskeltuaan Turun koulussa 1560-luvulla Christian lähetettiin Saksaan. Ruotsalaiset ja suomalaiset ylioppilaat matrikuloituivat etupäässä Wittenbergin ja Rostockin yliopistoihin. Suomalaiset ylioppilaat olivat yleensä alhaista syntyperää, porvareiden tai talonpoikien poikia, joista maan ensimmäinen oppinut sukupolvi oli vasta muodostumassa katolisen ajan jälkeen. Vain kolmen suomalaisen ylioppilaan tiedetään olleet papin poikia ja ainoastaan yhden Suomesta tulleen ylioppilaan isä oli aatelismies.



Christian Agricola kirjoittautui maaliskuussa 1573, siis 23-vuotiaana, Leipzigin yliopistoon, mutta vaihtoi yliopistoa tasan vuotta myöhemmin matrikuloituen Wittenbergin yliopistoon. Yliopiston vaihdos oli merkittävä seikka, sillä eri protestanttisten  yliopistojen piirissä vallitsivat erilaiset, toisilleen joskus jyrkästikin vihamieliset teologiset suuntaukset On luultavaa, että Agricola suoritti opintonsa filosofisessa tiedekunnassa. Hän lienee saavuttanut maisterin arvon, koska hänestä käytettiin myöhemmin nimitystä "Mester Christian".

Wittenbergin yliopisto oli tuohon aikaan mielenkiintoisessa kehitysvaiheessa. Lutherin ja Melanchthonin aikainen vanha polvi oli jo väistynyt. Siitä huolimatta Wittenberg säilytti asemansa ns. "filippismin" päälinnoituksena, Philip Melanchthonin suuntauksen keskuksena, joka harrasti alkukirkon oppeja ja antiikin ajan kirkkoisiä.  Wittenbergin vastapainona oli etenkin Jenan yliopisto, radikaalin aitoluterilaisuuden keskus. Aitoluterilaisten vaikutuksesta Wittenbergin yliopistossa puhkesi juuri vuonna 1574 ilmiriita, jossa professereja syytettiin harhaopeista. Etenkin wittenbergiläisten suvaitseva kanta ehtoollisopissa raivostutti aitoluterilaisia. Riidan vuoksi suuri osa Wittenbergin professoreista erosi, ja heidän tilalleen tuli aitoluterilaisia. Muutokseen oli taustalla vaikuttanut Saksin vaaliruhtinas August.

Christian Agricolan palatessa kotiin syksyllä 1577 hän saapui toiseen teologiseen ilmastoon kuin minkä hän oli jättänyt neljä vuotta aikaisemmin. Ruotsissa oli lyhyessä ajassa tapahtunut kirkkopoliittinen vallankumous. Seuraten Augsburgin uskonrauhassa vahvistettua  periaatetta cuius regio – eius religio (kenen valta, sen uskonto) kuningas Juhana III oli toteuttanut perusteellisen kirkkoreformin.   Uudistukset tapahtuivat kolmena toisiaan seuraavana toimenpiteenä. Ensiksi, 1571, hyväksyttiin vielä hyvin protestanttista käsitystä vastaava kirkkojärjestys. Kiinnostava kohta esityksessä oli ennen kaikkea säännös pappien nimittämisestä, joka määrättiin tapahtuvaksi seurakunnan kutsun pohjalta. Ratkaisuvalta pappien nimityksissä olisi piispalla. Piispan piti myös huolehtia kansasta, että se oppisi hyvin katekismuksensa ja kävisi ehtoollisella, järjestää pappeinkokoukset ja pitää huolta kouluista ja hospitaaleista. Kirkkojärjestksen laatija Laurentius Petri oli näissä määräyksissä sulattanut yhteen keskiaikaisen ja evankelisen tradition.

Kirkkojärjestyksen liitteeksi valmistui 1575 vallitsevaksi saatettu Nova ordinantia ecclesiastica. Tässä kirkkojärjestyksessä vallitsi pitkälti Philip Melanchthonin sovitteleva henki, jonka mukaisesti maallinen ja kirkollinen valta oli pidettävän erillään eikä jälkimmäinen saanut kantaa rankaisevaa miekkaa. Uutuutena oli ajatus, että seurakunnan johdon muodostivat papit ja erityisesti tehtävään valitut maallikot, erityisesti aatelismiehet. Tärkein uudistuksista oli kuitenkin uuden liturgiateoksen laatiminen. Sen määräyksissä  korostuivat jumalanpalveluksen uudet muodot, latinan- ja ruotsinkielinen messu sekä saarnat, joiden sallittiin Raamatun lisäksi pohjautua kirkkoisien kirjoituksiin. Tämän reformien kolmannen portaan muodosti valtiopäivillä 1577 hyväksytty Punainen kirja, messuteos, jonka esipuheen oli kirjoittanut uusi arkkipiispa Laurentius Petri Gothus. Se yritti arkkipiispan sanojen mukaan vältellä niin katolista superstitiaa (ylimielisyyttä) kuin protestanttista prophanitatista (arkipäiväisyyttä).

Suhtautuminen kirkkojärjestyksen lisäyksiin ja uuteen liturgiaan muodostui vedenjakajaksi Ruotsin kirkossa sikäli, että siinä muodostui kaksi koulukuntaa. Toista voisi nimuttää filippistiseksi, jolle jumalanpalveluksen kauneus ja arvokkuus, vanhan kirkon ja sen kirkkoisien kunnioittaminen oli tärkeää. Toinen suuntaus pitäytyi puhtaaseen Lutherin oppiin ja karttoi kaikkea katolisuuteen ja kalvinismiin vivahtavaa. Suomessa ongelma oli vähäisempi kuin emämaan puolella. Juhana III:n liturgia oli nimittäin latinan- ja ruotsinkielinen eikä sen tekstiä ollut olemassa suomeksi.

Taistelu Punaisesta kirjasta kesti lähes kaksikymmentä vuotta ja hallitsi kokonaan Ruotsin kirkkoelämää. Juhana III:n käsi oli kova hänen toteuttaessaan ohjelmaansa – papeilta vaadittiin valallinen sitoumus messukirjan hyväksymisestä, ja jos sitä ei kuulunut, peruutettiin ensin palkka, sitten virka, ja lopulta uhkasi vankila tai maastakarkoitus. Juhana III suoritti kuitenkin vuonna 1583 kirkkopolitiikkaansa perusteellisen uudelleenarvioinnin. Syyt olivat sekä ulkopoliittiset että henkilökohtaiset. Kun paavin legaatti Antonius Possevino oli asettunut tukemaan Puolan vaatimusta koko Liivinmaasta, Juhana ajoi jesuiitat pois valtakunnastaan. Katolisen kuningatar Catharina Jagellonican kuolema syksyllä 1583 laimensi hänen harrastustaan katolilaisuutta kohtaan, ja avioliitto 1585  uuden nuoren kotimaisen aatelisneidon Gunilla Bielken kanssa sammutti sen kokonaan.

Christian Agricolan kannalta oli Turun katedraalikoulun kehitys tärkeä. Kun hän oli palannut Turkuun Wittenbergistä, häntä odotti virkanimitys koulun rehtoriksi, sillä koulun johtoon pantiin tavallisesti vasta ulkomaalta kotiutunut oppinut, jonka tiedot olivat tuoreimmat.  Kaupungin katedraalikoulu eli Christian Agricolan aikoina loistokauttaan. Sen virkoja lisättiin nyt kahdella lehtoraatilla. Itse opintiellä oli neljä oppiastetta. Kreikkaa ja hepreaa ei katedraalikoulussa kuitenkaan saanut opettaa, vaan nämä aineet oli jätetty yliopisto-opintojen varaan. Välillä rehtori Agricola oli koululaisineen liikkeellä maakunnassa nuorukaisten toimiessa kuorolaulajina eri juhlallisuuksissa. Niinpä tiedetään Christianin esiintyneen yhdessä peräti 36 teinin kanssa talvella 1579 pidetyissä Filippa Flemingin hautajaisissa Yläneellä. Kun tapana oli, että teinejä silloin tällöin otettiin pakolla koulusta kuninkaan kanslian, kamarin tai aatelismiesten palvelukseen, Christian Agricola hankki koululleeen vuonna 1582 Juhana III:n suojakirjeen tuollaista "teininryöstöä" vastaan. Kirjeenvaihdosta ilmenee, että Christian Agricola oli ilmeinen Juhana III:n suosikki.

Christian Agricola sai kesällä 1582 vihjeen siitä, että häntä odotti pian tapahtuva virkanimitys Tallinnan piispaksi. Tallinnan piispan viran täyttäminen liittyi laajahkoon piispanvirkojen "nimityspakettiin", joka purettiin vasta Upsalassa  syksyllä 1583. Kokonaista neljä piispaa vihittiin tuolloin yhdellä kertaa. Tallinnan piispanvirka ei kuitenkaan ollut identtinen Ruotsissa ja Suomessa olevien vastaavien virkojen suhteen. Saksassa ruhtinaskunnissa ja vapaakaupungeissa oli kehittynyt territoriaalikirkon malli, jossa hallintoalueen kirkollisena johtajana toimi niin sanottu visitaattori apunaan konsistori. Tämä malli oli levinnyt  myös Kuurin- ja Liivinmaalle sekä Vironmaalle. Piispan- tai visitaattorin virka oli Tallinnassa ollut avoimena yli kymmenen vuotta eli Johann Robert von Geldernin kuolemasta asti 1572. Vasta 1583 koitti oikea aika hallinnollisiin järjestelyihin Vironmaalla. Niinpä Turun koulun rehtorista Christian Agricolasta tuli Upsalassa syyskuun 8. päivänä 1583 arkkipiispan vihkimänä Tallinnan piispa ja Haapsalun administraattori, kuten sanonta kuului. Piispanvihkimys  tapahtui katolisin menoin ja attribuutein (voitelu, latinan kieli, piispansauvan ja –hiipan käyttö). Myös Christian Agricola lienee ollut pukeutunut piispankasukkaan, jonka väri oli punainen. Kysymyksessä olikin yksi liturgisen liikkeen huippukohtia. Kaksi päivää myöhemmin eli 10. syyskuuta nimitetty vannoivat juhlallisesti uskollisuutta Juhana III:n dynastialle ja allekirjoitti asiakirjan, jolla vakuutettiin lojaalisuutta uudelle liturgialle. On huomattava, että Agricola sitoutui valassaan toteuttamaan Nova ordinantian ja liturgian myös Vironmaalla. Kirkkojärjestyksen suhteen tiedämme hänen tehneen yrityksen, mutta liturgian toteuttamista hänen ei tiedetä koskaan tosissaan yrittäneen, mikä olisikin ollut mahdotonta,sillä se oli selvästi Vironaan privilegioitten vastainen.

Christian Agricola ei kuitenkaan päässyt heti muuttamaan hiippakuntaansa. Edessä olivat häät Turussa kohta tämän jälkeen. Toisin kuin Jaan Kross olettaa, Agricola oli naimisissa, ja hänen morsiamensa oli löydetty suorastaan paremmista piireistä – tämä oli aatelisneito Elin Fleming, kuuluisaa Flemingien sukua. Elinin isä oli Rymättylän pitäjässä Varsinais-Suomessa sijainneen Viljaisten kartanon herra Per Fleming. Avioliittoon liittyi kirkonmiehelle harvinainen järjestely, aatelointi, joka kuitenkin käytännössä vei aikaa puolen vuoden verran, mitä hitautta kuningas itse valitti.

Juhana III:n myöntämä aatelointikirje on allekirjoitettu Västeråsissä toukokuun 12. päivänä 1584.   Kirjeessä kuvattiin tuoreelle rälssimiehelle annettu vaakuna: se olisi "kaksi kullattua vahakynttilää ristissä ja niiden yllä hopeinen kuusisakarainen tähti sinisessä kentässä" sekä vaakunan päällä avoin kypärä ja siihen liittyvä sinikultainen kypäränpeite, kypäränkoristeena neljästä punaisesta ruususta punottu seppele. Christian Agricola saattoi siis ruveta käyttämään todella upeaa vaakunakuviota, jonka vastakohtaisuus hänen aikaisempaan, karun ankkurikuvioiseen sinettiinsä oli huomattava.

Vuonna 1561 vahvisteissa privilegioissa oli kohtia, joihin Ruotsi saattoi vedota pyrkiessään vähentämään Vironmaan itsehallintoa. Sopimuksessa sanottiin kyllä, että vanha vapaus, jota ritarit  Liivinmaalla ammoisista ajoista olivat nauttineet, jäisi voimaan.  Kuningas eli Eerik XIV sitoutui tuolloin pitämään kunniassa vanhat privilegiot, oikeudenkäytön ja olot  Mutta tämä ei tarkoittanut aatelin muuttumatonta valtaa talonpoikien yli  vaan että myös Jumala, hyvät tavat ja luonnollinen oikeus piti yhtä lailla ottaa huomioon. Tämä tarkoitti sitä, että alueen ruotsalaistamisen metodi kytkettiin esiintyvien epäkohtien korjaamiseen. Syytösten tie oli se, jonka Ruotsin hallinto alusta alkaen valitsi Vironmaan hallitsemisen suhteen.

Kirkollisella alalla Christisan Agricola sovelsi juuri syytösten tietä pyrkiessään muuttamaan Vironmaan oloja. Privilegioissa 1561 sanottiin, että Ruotsin saamalla alueella pidettäisiin voimassa  evankelinen oppi (die heylsame lere des evangelii) ja että Jumalan sanaa saarnattaisiin puhtaana ja oikein (rein und aufrichtig).  Sen tekisivät kunnolliset saarnaajat, kirkkoherrat ja sielunhoitajat .  Kelvottomat ja vääräoppiset papit erotettaisiin armotta. Tämä privilegioiden kohta perustui Ruotsissa Kustaa Vaasan aikana vallitsevaksi tulleeseen käytäntöön, jonka mukaan kuningas vahvisti papinvirat. Korporaatioiden kanssa kirkollisella alalla vähitellen kehittyvien konfliktien ytimenä olikin papinvirkojen täyttäminen ja kirkkojen ylläpidon rahoitus, se, miten laajana reformaation aikana kehittynyt aatelin patronaattioikeus ja kaupunkien nimitysoikeus olisi käsitettävä. Juhana III:n vuonna 1570 suorittamassa privilegioiden vahvistuksessa sanottiin aikaisempien privilegioiden tapaan, että asukkaiden piti pysyä "puhtaassa ja väärentämättömässä Jumalan sanan opissa niin profeettain kuin apostolien kirjoitusten mukaisesti", se on Vanhan ja Uuden Testamentin henkeen. Vahvistus oli tehty ennen kuninkaan uutta liturgiapolitiikkaa, eikä kirkkoisistä puhuttu siinä siksi mitään.

Christian Agricolan saapuminen hiippakuntaansa tapahtui huomattavalla viiveellä.  Kun piispa ja hänen puolisonsa saapuivat  lopulta elokuussa 1584 Tallinnan satamaan, eivät Christian Agricola ja Elin Fleming tulleet heille tuntemattomaan maailmaan, niin vilkkaat olivat yhteydet Suomen etelärannikon ja Viron välillä.

Emme tiedä kovin tarkkaan, millaisen yhteisön johtajaksi Agricola Vironmaalla saapui.  Lähin työtoveri oli  Pontus De la Gardien 1580 tuomiorovastin virkaan asettama David Dubberch, josta tuli Agricolan työn myöhempi jatkaja Vironmaan kirkon visitaattorin ominaisuudessa.  Dubberch oli kiihkoluterilainen, joka ei tiennyt mitään pahempaa kuin Puolan vallassa olevalle Liivinmaalle juuri tähän aikaan pesiytyvät jesuiitat. Tämän lisäksi piispan lähellä vaikutti Suomesta mukaan otettu offisiantti. Kauempana piispan lähipiiristä oli kaupungin kirkollinen maailma, Tallinnan seurakuntien  sielunhoitajat ja apupapit, jotka olivat maallisessa suhteessa alistetut kaupungin raadille. On oletettavissa, että Agricolan ensimmäiset toimet piispanvirassa olivat kaksi pappisnimitystä, jotka osuvat juuri elokuulle 1584. Piispa nimitti tuolloin Lääne-Nigulan pastorin Johann Gesnerin ja Käinan pastorin Johan Beckerin virkoihinsa. Kolmas tunnettu virkanimitys on myöhempi ja koski Hanilan kirkkoherraa Heinrich Fabritiusta, jonka viransaanti vahvistettiin joulukuun 1. päivänä 1585.  Tiedetään, että nimitetyistä Käinan pastori Becker oli ruotsalainen, jota myöhemmin syytettiin – vaikka ilmeisesti perusteettomasti – siitä, että hän ei osannut saksaa eikä viroa.

Mutta on ilmeistä, että piispa oli ehtinyt suorittaa jonkinlaisen maaseutukierroksen jo alkusyksyksystä 1584 ja perehtyä vaikeaan työkenttäänsä. Katolisen kirkon mahti oli väistynyt, mutta Vironmaan uuden protestanttisen kirkon tilanne oli Liivinmaalla viimeksi kuluneiden 25 vuoden aikana riehuneen sodan jälkeen hyvin ongelmallinen. Kirkkorakennukset, joita oli vuosisadan alkupuolella muutettu luterilaisiksi purkamalla sivualttareita ja pystyttämällä niihin saarnastuoleja ja penkkirivejä, olivat maaseudulla lähes kaikki palaneet, autioina ja luhistumassa. Moniaalla ei ollut juuri lainkaan pappeja, sillä kunnollisten ja oppineiden kirkonmiesten virta Saksasta Vironmaalle oli sodan vuoksi ollut kauan pysähdyksissä. Jos pappeja kuitenkin oli, he olivat Ruotsista ja Suomesta viime aikoina tulleita, koulutasoisen sivistyksen omaavia sielunhoitajia. Hiippakunnan maalaiskansa oli kaikkialla metsäläistynyt ja villiintynyt. Vaikka olot olivat Tallinnassa paremmat kuin maakunnassa, oli itse pääkirkkokin, Tallinnan tuomiokirkko Toompealla, vielä vuonna 1584 "täydessä sortumistilassa" (gar bawfellig), ja katolisaikaisten piispojen haudat ammottivat sen sisällä rikotuin hautalaatoin tai kerrassaan tyhjinä.

Yhtä vaikealta kuin materiaalinen tilanne vaikutti kuitenkin yhteistyöhön pääseminen paikallisten osapuolten kanssa. Vironmaan ritaristo oli juuri Agricolan tullessa 1584 järjestynyt yhteiseksi korporaatioksi, Harju-, Viru-, Järva- ja Läänemaan ritarikunnaksi. Christian Agricolan ensivaikutelmat ja toimintasuunnitelma näkyvät hänen kaunista humanistilatinaa ja säännöllistä käsialaa olevasta kirjeestään Juhana III:lle, joka on päivätty Tallinnassa syyskuun 14. päivänä 1584. Piispa sanoi alkaneensa perehtyä  kirkon ongelmiin, jotka olivat sotien, eripuran ja paikallisten katsomuksien vuoksi hyvin suuret. Tulisi olemaan työlästä saada yhteistyö aikaan ja saada sellainen kirkollinen järjestys aikaan, joka sopisi sekä aatelille, papeille että kansalle. Kirjeestä näkyy, että piispan aikomuksena oli toteuttaa Vironmaalla ensin varhaisimpi osa Juhana III:n uudistuksista, vuoden 1571 ruotsalaista kirkkojärjestystä tai vuoden 1575 Nova ordinatiaa vastaava. Tässä toimessa hän odotti vastarintaa, ja halusi siksi turvata selustansa vetoamalla  kuninkaan tukeen.

Seuraavana toimenaan piispa ryhtyi lokakuussa 1584 suunnittelemaan paimenkirjettä neljän maakunnan aatelille, jotka yhdessä muodostivat alueen ritarikunnan. Piispa sanoi tekstinsä alussa nojautuvansa "taivaan majesteettiin ja Ruotsin kuninkaaseen kuten voimakkaisiin Josuaan ja Gideoniin, jotka yksin ovat pelastaneet Liivinmaan kristityt", mikä jo sinänsä oli poliittinen julistus – aatelin piti muistaa, kenelle sen piti olla kiitollinen ja kenellä valta oli kirkollisissa asioissa. Kirjeessä kehoitettiin aatelia panemaan kuntoon hävitetyt ja hylätyt kirkot. Kirkkoja eivät saaneet härät, lehmät ja siat saastuttaa, ryvettää ja täyttää lannalla, kuten säälittävästi oli tapahtunut ja kuten Agricola oli voinut nähdä omin silmin. "Te olette itse vastaanottaneet näissä kirkoissa pyhän kasteen ja kristinuskon ja ja niissä Teidät myös siunataan ikuiseen lepoon, kun kerran olette jättäneet tämän maailman", piispa kirjoitti. Aatelia kehoitettiin täyttämään auki olevat papinvirat, mutta valittujen ehdokkaiden piti esittää opinnäytteensä piispalle tai tämän sijaiselle David Dubberchille ennen virkanimitystä. Heidän piti voida osoittaa, millaisia opintoja he olivat harjoittaneet ja mistä he olivat kotoisin. Agricolan kirje käsitteli ajankohdan kaikkein tärkeimpiä seikkoja. Ilman kirkkorakennuksia ja pappeja ei hiippakunta voinut toimia.
Ei ole olemassa tietoja siitä, miten uuden piispan paimenkirje otettiin vastaan. Agricola itse jatkoi tarmokkaasti perehtymistään hiippakuntansa oloihin, mutta ehti silti talvella 1584-1585 oleskella myös Suomessa. Vuoden 1571 ruotsalaisessa kirkkojärjestyksessä määrättiin, että papin piti tehdä luetteloita kirkkonsa varallisuudesta heti virkaan astuessaan. Sama koski vielä suuremmassa määrin piispaa, jonka piti luetteloida tuomiokirkkonsa inventaarit ja pitää pöytäkirjaa tarkastusmatkoillaan. Vaikka varsinaisia kirkonkirjoja ei Viron- ja Liivinmaalta olekaan säilynyt – varhaisimpana kirkonkirjana pidetään Riian Jakobin kirkon syntyneiden ja vihittyjen luetteloa vuosilta 1580-1621 - oli niin tuomiokirkossa kuin maaseudun pitäjänkirkoissa kaikenlaista dokumentaatiota, jonka piispa keräsi itselleen aikomuksenaan perehtyä sen avulla alueensa oloihin ja luoda säännöt niin visitaatioille kuin kirkolliselle kirjanpidolle.

Käsikirjoituksina on säilynyt kaksi erillistä, laajahkoa ohjetta, jotka liittyvät elimellisesti toisiinsa. Ensimmäinen niistä on nimeltään Instructio welcher gestalt der Kirchenn Reformation gehalten werden soll.  Asiakirja säätelee kirkkoreformaatiota ja piispantarkastuksia Vironmaalla. Se on melkein painovalmis, kauniisti tekstattu 74-suvuinen saksankielinen ohjeisto, jonka alkuosassa on vähäisiä marginaalikorjauksia saksaksi ja latinaksi sekä runsaasti viittauksia Raamatun eri jakeisiin.

Ohjeiden johdanto-osa on kirjoittu „Me-muodossa“ ikäänkuin Juhana III:n määräämien komissarien toimesta. He sanovat, että Kuninkaallinen Majesteetti oli Vironmaan kirkollisen elämän rappion vuoksi lähettänyt sinne uuden piispan, Christian Agricolan, jonka kompetenssiin uskonasiat kuuluivat. Agricola oli Conservator restitutae religionis ja custos verae doctrinae ja hänen piti siksi toteuttaa Vironmaalla kirkkoreformaatio ja jos mahdollista myös yleinen visitaatio. Piispantarkastuksista sanotaan seuraavaa:

Piispan tulisi yhdessä kahden aatelisen maaneuvoksen ja pöytäkirjaa pitävän apulaisen kanssa tehdä yleinen tarkastuskierros koko maassa joka vuosi. Maaneuvosten läsnäolo kytki Vironmaan ritarikunnan mukaan visitaatioprosessiin.  Instruction johdantoon sisältyi maininta, että tarkastuksessa oli selvitettävä, oliko tarkastettava seurakunta (Kirchspiel) aatelin itselleen ottaman patronaattioikeuden alainen vaiko regaalinen seurakunta, jossa pappien nimitysoikeus kuului kuninkaalle. Tärkeää oli, että yksikään seurakunta ei saanut aatelisen patronuksensa johdolla ottaa itselleen pappia, joka ei ollut piispan tai tämän sijaisen hyväksymä. Piispa tutki pappisehdokkaan opillisen kompetenssin ja vihki hänet virkaansa. Kirkon isännistä  sanottiin, että he olisivat kolme tai viisi hurskasta sekä hiukan luku- ja laskutaitoa omaavaa talonpoikaa. Kirkkorakennuksesta ja sen korjauksista, oli vastuussa mainittu kollekiivinen kirkonisännistön ryhmä eikä patronus. Vielä määrättiin, että joka seurakunnassa pitäisi pitää metrikkakirjoja, jotka olisivat syntyneiden, vihittyjen ja haudattujen luetteloja, sekä personaalikirjaa, johon merkittäisiin ehtoollisella kävijät ja ne, jotka eivät osallistuneet jumalanpalveluksiin.

Itse visitaatio tapahtui niin, että piispalla oli 14 kysymyksen lista, johon hän halusi kaikilta vastaukset. Kysymykset koskivat seurakunnan asukkaiden uskonelämää, sitä, viipyikö katolinen tai peräti pakanallinen ajatusmaailma vielä heidän mielissään. Vielä piispa tutki seurakuntalaisten moraalia, avioelämää, hautaus-, kaste- ja häätapoja sekä papin ahkeruutta ja kunnollisuutta. Tilaisuus loppui piispan tai hänen apulaisensa puheeseen, jossa tämä kehotti seurakuntalaisia panemaan lahjakkaat poikansa kouluun joko Tallinnassa tai Haapsalussa, jotta heistä valmistuisi aikanaan rahvaan kieltä osaavia pappeja.

Instructio pohjautuu olennaisesti Saksan uskonpuhdistuksen luomiin muotoihin. Kuitenkin Instructiossa esiintyvään ajatteluun sisältyy selvästi myös ruotsalainen elementti. Useassa yhteydessä tapahtunut talonpoikien mainitseminen ja ajatus talonpojille tarkoitettujen koulujen perustamisesta viittaa tähän suuntaan. Mielenkiintoista on myös säännöissä esiintyvä maininta seurakunnan isännistöstä eikä vain aatelisesta patronuksesta.

Instruction rinnalla on käsikirjoituksena säilynyt toinen säännöstö, jonka otsikkona on  Ordenunge so mith bestellunge, der in Alle Kirchenn gleichförmich sol gehalten werden (45 sivua, jatkossa Ordnung). Ordningenin johdannossa on kuvaus niin virolaisten kuin saksalaisten parissa vallitsevasta uskollisesta sekasorrosta. Sen mukaan alueella on jo 400 vuoden ajan eletty „puhtaan ja pyhän evankeliumin“ oppien vastaisesti, palvottu pakanallisia epäjumalia korkeilla mäillä ja harjuilla sekä vihreitten puitten alla. Nämä pakanalliset uhrialttarit ja –kappelit piti nyt viimeinkin polttaa ja tuhota niin että hiidet ja epäjumalat saataisiin häviämään.



Sangen sopimaton oli myös ollut Vironmaan papiston elämä. Visitaattoreiden piti tutkia ja tuomita sitä ankarasti. Jos ilmenisi, että pappi saarnaisi surkeasti tai olisi veltto toimessaan, eikä osaisi viron kieltä, niin visitaattoreiden piti puuttua asiaan ja antaa antaa hänelle yksi armonvuosi kielen oppimiseksi. Erityisen ankarasti piti suhtautua kaikkia juomaveikkoja kohtaan. Liivinmaan surkeudet johtuivat siitä, että kirkonmiehet olivat eläneet kuin Sodomassa ikään, kokonaan synnin pauloissa. Siksi heitä olivat moskovalaiset tulleet visitoimaan ja reformoimaan. Näiden syytösten jälkeen Ordnungenin kirjoittaja esitti luterilaisen ihannepapin muotokuvan – hän oli uskollinen, ahkera ja toimelias henkilö, joka luki joka päivä kappaleen Raamatusta, käytti Lutherin postillaa ja Melanchthonin teoksia apuneuvoinaan, ja laati korkeintaan kaksi- tai kolmeosaisia saarnoja, jotka esitettyinä kestivät vain yhden tunnin. Hän sijoitti esityksiinsä mainintoja eri ajanilmiöistä, kuten komeettojen, sotien ja kulkutautien esiintymisestä. Nuoren pastorin piti kirjoittaa saarnansa paperille ja opetella se kokonaan ulkoa, kun taas kokeneemmat saarnamiehet saivat turvautua hyvään päähänsä.

Mitä kouluihin tuli, Ordnungenin tekijä rohkeni toivoa, että kuningas perustaisi maahan kaksi hyvää aluekoulua. Yksi niistä tulisi Narvaan venäläisten ja pakanoitten lasten opettamiseksi, toinen Haapsaluun saksalaisten ja rantaruotsalaisten sekä myös lahjakkaiden virolaisten poikien kouluttamiseksi.

Tutkimuksessa on vallinnut erimielisyyttä säännösten varsinaisesta tekijästä. Niitä ensimmäisenä analysoinut R. Winkler on esittänyt, että kysymys on piispan, siis Christian Agricolan, aikaansaannoksesta.  Myös Olaf Sild on tätä mieltä. Alvin Isberg ja hänen jälkeensä Sulev Vahtre katsovat kuitenkin, että Instructio sen alkusanojen mukaan näyttää olevan Vironmaalle kirkollisia oloja tarkastamaan lähetetyn komission toimesta tehty dokumentti.  Mutta myös tuomiorovasti David Dubberchia on varteenotettava nimi ohjeiston laatijana. Hänen puolestaan puhuu paitsi vaivattomasti käytetty saksan kieli myös se, että teksti on säilynyt hänen arkistossaan.

David Dubberch oli Agricolaa miespolvea vanhempi papin poika Taka-Pommerista ja saapunut Tallinnaan vasta hiukan ennen Suomesta tullutta piispaa. Hän toi mukanaan Saksasta kaksi poikaansa ja vävynsä, jotka sijoittuivat papeiksi eri maaseurakuntiin, niin että Dubberchit muodostivat vuoden 1600 tienoilla oikean pappisdynastian Vironmaalla.

Mikä kuitenkin puhuu Christian Agricolan puolesta säännöstöjen laatijana, on se seikka, että niitä ei kehitetty valmiiksi hänen kuolemansa jälkeen. On hyvin luultavaa, että molempien säädösten  keskeneräinen luonne johtui Christian Agricolan yllättävästä kuolemasta Tallinnassa helmikuun 19. päivänä 1586. Yritys jäi piispan kuollessa  kesken eikä se ehtinyt saada virallista hyväksyntää siitä puhumattakaan, että teksti olisi tullut painetuksi, mikä selvästi on ollut käsikirjoituksen laatijan tarkoituksena.

Nämä eri seikat yhteensä panevat tarkkailijan otaksumaan, että vuoden 1586 molemmat kirkolliset ohjeistot ovat voittopuolisesti Christian Agricolan työtä. Yhteensä runsaat satasivuista käsikirjoitusta leimaa melkoinen kirkollinen oppineisuus, sillä sen eri kohdat on reunanootein ankkuroitu turvallisesti Raamattuun. Haluaisi olettaa, että projekti on kehittynyt vuoden 1585 pääasiassa Christian Agricolan työnä, jota Dubberch on paikoin vain täydentänyt.

Selitys työn onnistumiseen on siinä, että se suorittaja on hyvin huomattavassa määrin lainannut Kuurinmaan herttuan Gotthardin vuonna 1570 hyväksymää kirkkojärjestystä, jonka superintendentti Alexander Eichhorn oli kirjoittanut. Tämä laaja kirkkojärjestys painettiin Rostockissa 1572. Tapaamme tässä teoksessa samat elementit kuin Instructiossa ja Ordnungenissa, tosin paljon laajemmassa muodossa ja toisessa järjestyksessä. Mutta samalla on korostettava, että teksteissä on erojakin, erityisesti niihin sisältyvässä yhteiskunnallisessa näkemyksessä. Kuurinmaan kirkkojärjestys ei ole suopea ei-saksalaisia talonpoikia kohtaan eikä pastoreilta edellytetä heidän kielensä osaamista. Myöskään talonpojilla ei ole näissä määräyksissä pääsyä minkäännäköisiin kirkollisiin toimielimiin.

Käytettävissä olevan tiedon mukaan piispa Christian Agricolan maalliset jäännökset haudattiin Tallinnan tuomiokirkkoon. Jos näin oli, sijoitettiin haudalle varmaan myös jokin muistomerkki, vaikka piispa oli ehtinyt toimia virassaan vain kaksi vuotta. Kyseinen muistomerkki on kuitenkin kadonnut tuomiokirkon kirjavissa vaiheissa, ehkä Toompean vuoden 1684 suurpalon seurauksena.

Piispan leski Elin Fleming ja pieni tytär Brita – joka oli saanut nimensä isoäitinsä mukaan –palasivat Christian Agricolan kuoleman jälkeen Suomeen. Elin Fleming avioitui toisen kerran vuonna 1588 Hans Johansson Stålarmin kanssa. Brita Agricola puolestaan solmi kypsyttyään naiseksi avioliiton Turun hovioikeuden asessori Carl Pedersson Svinhufvudin kanssa. Britasta itsestään tiedetään, että hän oli elossa vielä vuonna 1647, mutta että hän oli kuollut viimeistään 1653. Seuraavalla vuosisadalla suku vajosi pikkuaatelisiin ja sammui lopulta kokonaan.

Lopuksi: Sikäli kun vähät tiedot osoittavat, on Jaan Kross visioinut Christian Agricolan henkilöhahmon suunnilleen oikein, naimattomuutta tietenkin lukuunottamatta. Sellainen tämä nuorena kuollut kirkonmies luultavasti todella oli, hyvää tarkoittava ja myönteinen. Hän kuuluu historiassa verraten harvinaisten sunnuntailasten joukkoon, joilla on hyvä lähtökohta ja joille kaikki luonnistuu, kunnes vaikeudet kasvavat ylivoimaisiksi. Isän maine ja kuninkaan suosio olivat vieneet hänet pitkälle, mutta apua oli myös ollut sopeutuvasta luonteesta, ahkeruudesta ja velvollisuudentunnosta. Hän osasi tulla toimeen niin katolisuutta myötäilevän hallitsijan kuin ankaran aitoluterilaisten virkaveljiensä kanssa. Hän on jättänyt jälkeensä Viroon kauniin muiston.

Kari Tarkiainen

20.02.2008 16:30 Anniina Lehtokari